I treni Svizzeri sono sempre puntuali

Eräänä maanantaina minulla oli ennen luentoa hetki aikaa selailla nettiä. Surffailin Sveitsin rautateiden sivustolla, koska mieleni halaji Geneven kansainväliseen autonäyttelyyn. Vaihtoehtojani puntaroidessa viereeni istahti Radim. Sanoin hänelle ohimennen, että haluaisin mennä Geneveen, jolloin hän välittömästi kysyi: ”Milloin? Minä menen torstaina, autonäyttelyyn.” Torstaita olin ajatellut minäkin, joten yhteinen matka oli selvää pässinlihaa ja Radimilla olikin kaikki jo valmiiksi suunniteltuna. Vaihdossa ei ole vaikeaa saada matkaseuraa.

Itsekseni olin pyöritellyt mahdollisuutta yöpymisestä Genevessä ja itse kaupungin näkemistä toisena päivänä, mutta koska yöpyminen oli verrattain kallista ja päivän junalippu likimain yhtä kallis kuin yhden suunnan junalippu Geneveen, oli Radimin ehdottama päiväretki lopulta passeli ratkaisu. Tietenkin siihen kuului 12 tuntia junamatkustusta, mutta kyllähän sen yhtenä päivänä viikosta kestää.

Kello herätti minut kun kämppikseni Matteo ei ollut vielä mennyt edes nukkumaan. Pakkasin repun täyteen eväitä ja lähdin talsimaan juna-asemalle. Radim siellä jo odottelikin meidän kello 5.10 junaa Zürichiin. Tarkoituksena oli jatkaa yöunia ainakin ennen vaihtoa Zürichissä, mutta minulle se osoittautui mahdottomuudeksi. Matkustimme nimittäin kallistuvakorisella ICN-junalla, Sveitsin Pendolinolla, joka siis yrittää kallistaa vaunua mutkan suuntaisesti, ettei ihmisten sisällä tarvitse kallistella. Minulle tuli junan kiemurtelusta niin huono olo, etten voinut silmiäni ummistaa.

Ajankuluksi googlettelin matkapahoinvointia Sveitsin junissa ja ongelma paljastui kokemaani suuremmaksi. Useat ihmiset ovat valittaneet pahoinvoinnista ICN-junissa jo niiden ensimatkasta lähtien. Asiasta oli tehty tutkimuksia ja ties mitä selvityksiä. Ongelman arvioitiin olevan vaunujen antureissa, jotka eivät ennakoineet radan muotoja aivan oikein. Kun rupesi tarkemmin katselemaan työläisistä ja opiskelijoista täyttyvää junaa, alkoi nähdä kalpeita kasvoja ja paikkojaan menosuuntaan osoittaviksi vaihtavia ihmisiä.

Junamatka meni siis ulos tuijotellessa ja mikäs siinä tuijotellessa, kun maisemat olivat mitä mainioimmat. Ennen Zürichiä oli vuorien ilotulitusta ja sen jälkeen kauniita ranskankielisiä kyliä järven rannassa. Yhden sellaisen kylän jälkeen junamme pysähtyi keskelle peltoa. Radim jatkoi nukkumista ja minä katselin vain ulos. Vartin seisomisen jälkeen tuli ranskankielinen kuulutus, jolle muut matkustajat hörähtivät. Radim heräsi, katsoi kelloaan ja sanoi, että tunnin päästä olemme Genevessä. Kun huomautin, että olimme seisoneet sillä pellolla jo melko pitkään, Radim sanoi kuuluisat viimeiset sanat: ”Sveitsiläiset junat eivät ole koskaan myöhässä.”

Tuli lisää ranskankielisiä kuulutuksia, jotka joskus kyllä käännettiin myös saksaksi, ja juna vain pysyi paikallaan. Käytävän toisella puolella istunut mies ystävällisesti käänsi meille kuulutukset. Valitettavasti niiden informaatiotaso oli nolla: junassa oli vikaa ja kukaan ei tiennyt kauanko vian selvittämisessä menee. Ennen pitkää juna nytkähti liikkeelle, takaisin tulosuuntaan, ja tuli vielä viimeinen kuulutus, jossa kerrottiin että raiteet olivat rikki ja juna ei saanut niistä sähköä. Se tarkoitti sitä, että jouduimme palaamaan, emme ainoastaan edelliselle asemalle, vaan vielä sitäkin aiemmin olleelle Bielin asemalle, josta meidän täytyi ottaa juna Berniin, ja josta vielä jouduimme vaihtamaan junaa Geneven suuntaan menevään.

Informaatiota oli ranskaa tai saksaa osaamattomalle todella vähän saatavilla. Kaikki tieto piti nyhtää kanssamatkustajilta tai siellä täällä vilahtavalta konduktööriltä. Kaikesta huolimatta olimme ennen pitkää löytäneet junan Geneveen, tai tarkemmin Geneven lentokentälle, jonka vieressä Palexpo-messuhalli on.

Olimme kolme tuntia myöhässä aikataulusta, joten viimeisen puolituntisen junassa pyhitimme eväiden syömiselle ja näyttelysuunnitelman hiomiselle. Meille jäi tehokasta näyttelyaikaa suunnitellun seitsemän tunnin sijasta vain reilut neljä. Junan pysähtyessä sinkouduimme suoraan lippuluukulle ja sisään näyttelyyn. Pääprioriteettina olivat kalliiden autojen valmistajat ja, jos aikaa jäisi, katsoisimme muitakin.

Halleja oli yhteensä seitsemän ja niistä kuudessa oli autoja ja yhdessä autotarvikkeiden valmistajia. Näyttelypinta-alaa Palexpossa on karkeasti puolet enemmän kuin Helsingin messukeskuksessa. Messuille oli hyvä tulla viikolla, koska silloin on kuulemamme mukaan paljon vähemmän ihmisiä liikenteessä. Ihmisiä kyllä riitti nyttenkin, joten en halua edes kuvitella viikonlopun kaaosta.

Aloitimme näyttelyn varsinaisen kiertämisen Ferrarista. Arvokkaiden autovalmistajien kojuilla homman nimi oli se, että autot olivat esillä lasisen aidan takana ja autoja pääsi lähemmin tarkastelemaan vain ne joilla on finanssit tai pärstäkerroin kunnossa. Elämme opintotuilla ja silmäpussimme olivat aikaisen junamatkan jälkeen polvissa asti, joten tyydyimme ihailemaan autoja aidan takaa.

Kierrettyämme Ferrarin lisäksi nopeasti Alfa-Romeon, Maseratin ja Aston Martinin, huomasimme, että meillä onkin yllättävän hyvin aikaa kiertää koko näyttely. Oli mukava ottaa vähän rauhallisemmin ja katsoa ympärilleen. Näyttelyyn oli saapunut aivan kaikenlaisia ihmisiä vauvasta vaariin ja paljon muitakin kieliä kuului kuin ranskaa. Nopeiden autojen lisäksi ihmisiä pörräsi paljon sähköautojen, kuten Tesla Model S:n, ympärillä.

Kaikista autovalmistajista ranskan Renault oli laittanut kaikista isoimman show’n pystyyn. Isot valopallot laskivat, nousivat ja vaihtoivat väriä koko yhtiön autovalikoiman yllä. Suuressa osassa oli, Luganonkin kaduilta tuttu, kaksipaikkainen koppi, Twizy, jolla Renault pyrkii ilmeisesti kutittelemaan ympäristötietoisten kuluttajien mielihyvähermostoja. Samasta kopista oli myös tiukkaviritteinen F1-versio, mutta Renaultin osasto jatkui Formula E –sarjan sähkökilpa-auton kautta aina Renaultin oikean F1-historian esittelyyn muun muassa formulamoottoreiden ja seinälle ripustetun Red Bull F1 –auton avulla.

Kaikkialla näkyi työntekijöitä käsissään suihkupullo ja rätti. Autoja, ja autot yleisöstä erottavia lasiaitoja, puunattiin jatkuvalla syötöllä. Kuvat kertovat parhaiten kiiltävistä autoista, joten ei enempää sanoja niistä.

Loppujen lopuksi neljä tuntia riitti hyvin näyttelyn pääpiirteiseen kokemiseen. Toki, jos aikaa olisi ollut enemmän, niin autoja olisi voinut ihmetellä pidempään ja lähempää. Jokaisella osastolla oli henkilökuntaa, jotka olivat innokkaita keskustelemaan autoista kaikilla niillä monilla kielillä mitkä heidän nimilapuistaan löytyi. Meidän selät ja jalat olivat niin poikki, että olimme valmiita kuuden tunnin junassa istumiseen.

Loppupuoliskon paluumatkasta tulimme tavallisella kallistelemattomalla junalla, joten minäkin pystyin ottamaan rennosti ja kirjoittamaan hieman blogia. Juna oli illan/yön viimeinen Zürichistä etelään, rajakaupunki Chiassoon , joten se pysähtyi joka ikisellä pienellä asemalla. Se saapui Luganoon vartin yli yksi ja nukkumaan pääsin joskus hieman jälkeen kahden. Vajaan 23 tunnin hereilläoloon reilu 4 tuntia näyttelyä ja 15 tuntia junailua, odotetun 12 tunnin sijaan, oli sulaa hulluutta, mutta matka oli silti todella mukava. Oli kiva nähdä myös ensivilaus pohjoisesta Sveitsistä, jonka arkkitehtuuri eroaa täysin italiankielisestä Ticinosta. Myöhemmin olisi kiva päästä näkemään lähemmin ainakin Lausanne ja Neuchâtel.

Olen alkanut lisäämään vaihtoaikani kuvia Flickriin.

Geneven autonäyttelyn kuvat kerään omaan settiinsä.