Sul tetto del mondo, o almeno del Ticino

Olen tässä vaiheessa jo lokoisasti kotona Suomessa, mutta tarkoitukseni on yhä saattaa blogi arvoiseensa loppuun. Pari tekstiä on vielä suunnitteilla.

Verzascan kaunista jokirantaa tallustaessa minua puri patikointikärpänen ja hyvien säiden aikaan teinkin suunnilleen yhden valikoidun patikkaretken viikossa. Sveitsissä reitit ovat säntillisesti merkattuja ja useimmiten miellyttäviä kävellä. Hienoja polkuja on varmasti ympäri Sveitsiä. Itse keskityin Luganon lähialueisiin.

Jokainen vaihto-oppilas tulee ravaamaan Luganon vierustoilla olevia vuoria, Brètä ja San Salvatorea, kyllästymiseen asti. Monte Brèn takana on kuitenkin Monte Boglia, jonne kipuamisen voi tehdä yhtä helpoksi kuin kummankin vakiovuoren. Patikoinnin helpottamiseksi voi ottaa bussin Brèn kylään ja sieltä aloittaa nousemisen. Brèn kylästä Boglian huipulle on nousua noin 700 metrin verran.

Minulla oli suunnitelmana pyytää muita mukaan ja ottaa bussi Brèn kylälle. Kukaan ei tullut mukaan, koska he eivät ilmeisesti eläneet samassa aikataulussa minun kanssani. He olisivat tarvinneet ehkä enemmän lämmittelyä, kuin edellisenä päivänä whatsapp-ryhmään heitetty: "Hei haluisko joku lähtee huomenna?" Noh, aamupalan jälkeen aloin katselemaan bussiaikatauluja ja totesin, että niitäkin olisi pitänyt ehkä katsoa aiemmin: seuraava lähti kahden tunnin päästä. Lähdin sitten Luganon pohjalta asti taapertamaan sillä aikaa kun bussikuskit otti lunkisti.

Brèlle asti menin kuin Veikka Gustafsson Laajavuoren huipulle, välinpitämättömänä. Ne maisemat oli jo nähty monta kertaa. Brèn kylältä lähtien oli jo mielenkiintoisempaa. Metsä oli erikoisen harvasti pitkillä puilla täytetty ja puiden vaaleanvihreät lehdet kimaltelivat kauniisti aurinkoisena päivänä.

Metsän loppuessa alkoi vaaleanruskea tamppautunut niittymaisema. Boglian huippu oli vielä hetki sitten ollut lumen peitossa ja luonto vasta heräili. Kärpäset olivat heränneet ensimmäisinä. Multainen polku mutkitteli Italian ja Sveitsin rajaa halkovaa vuorenharjannetta huipulle asti. Maisemat huipulta olivat ensiluokkaiset. 1500 metrin korkeudesta näki kaikki Luganoa ympäröivät ja vähän kaukaisemmatkin huiput. Lugano ympäröivine nyppylöineen oli pikkiriikkinen. Paljon ihmisiä oli huippua koristavan ristin ympärillä eväitään syömässä. Jotkut olivat jääneet hieman pidemmäksikin aikaa nurtsille lojumaan ja Luganon laakson maisemia ihailemaan.

Rajapyykki

Alas ei tarvinnut mennä samaa reittiä, vaan takaisin Brèn kylään kiertävä polku jatkui vuoren taakse yhä rajaviivaa pitkin kulkien. Vuoren varjopuolella oli vielä pieniä lumilänttejä jäljellä ja polku oli osittain melko vetinen. Paluumatkan alkupätkä oli todella jyrkkä ja mutkikas, mutta alhaalla polku loiveni ja muuttui lopulta melko puuduttavaksikin, kun tasaiselta metsäpolulta ei liiemmin edes maisemia näkynyt. Palatessani Brèn kylään busseja olisi luultavasti lähtenyt tiheämmin, mutta kun kerta leikkiin olin ryhtynyt, niin jatkoin bussipysäkin ohi alas vievää tietä jalan.

Toinen hieno patikointireitti löytyi Monte Barilta. Sinne sain mukaan tšekkiläiset Radimin ja Janin ja sinne oli jo pakko ottaa bussikin. Bussimatkaa oli noin 40 minuuttia ja se vei vajaaseen 1100 metriin. Siitä lähdettiin nousemaan nopeasti ylöspäin. Aluksi oli pikkupätkä metsää, mutta nopeasti metsä loppui ja ympärillä oli vain hienot maisemat. Monte Bar sijaitsee Luganon ja Bellinzonan laaksojen välissä ja täten noustessamme vasemmalla näkyi koko ajan kaukaisuudessa Lugano-järvi.

Radim ja Jan olivat kovassa kunnossa. Radim teki usein kymmenien kilometrien mittaisia maastopyörälenkkejä ja Jan juoksi pitkiä juoksumatkoja. He olivat yhdessä myös saaneet houkuteltua suuren osan vaihtareista kiipeilykurssille. Jäin auttamatta peränpitäjäksi, mutta se oli hyvä tekosyy pysähdellä kuvaamaan. Reissua oli venytetty pitkälle alkukesään, koska 1800 metrin korkeudessa olevalla huipulla oli pitkään lunta. Lunta siellä oli vieläkin vähän, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Radim pääsi pyöräyttämään lumiukonkin. Huipulla lämpötila oli vain hivenen yli kymmenen astetta, joten taukotakki tuli tarpeeseen.

Reilun 700 metrin nousun jälkeen laskeuduimme 1300 metriä aina Tessereten kylään ja takaisin bussiin. Laskeutuminen kulki jälleen hienoa reittiä vuorenharjannetta pitkin ja pitkän aikaa oikealla näkyi Locarno ja Lago Maggiore -järvi samalla kun Lugano koristi yhä vasenta puolta. Suoraan edestä bongasimme Monte Tamaron, jonka rinteille on rakennettu jonkinlainen koko perheen seikkailukeskus. Reittimme kulki myös jälleen yhden ristin, Motto della Crocen, kautta. Kaiken kaikkian Monte Barin reitti oli paras polku mitä vaihtoaikana kerkesin tallaamaan.

Näiden lisäksi tein pienempiä patikointeja siellä täällä, mutta nämä kaksi jäivät parhaiten mieleen. Patikointi-intoa olisi riittänyt enemmänkin, mutta kokeet tulivat tielle ja aikaa ei enää ollut. Kesäkuun alussa koko Lugano hiljeni, kun kaikki vaihtarit olivat ennakkotiedoista poiketen nenät kiinni kirjoissa.