Prossima e ultima fermata: Ponte Tresa

Maksan vuokrani käteisellä, joten pian on taas tarpeen iso tukku frangeja. Osuuspankin politiikkaan kuuluu, että muista kuin euromääräisistä nostoista peritään 2 euroa + 2,5 % ja luultavasti vaihtokurssikin jää paikallisen pankkijärjestelmän arvottavaksi. Siksi yritin avata sveitsiläistä pankkitiliä, johon rahojen siirtäminen olisi ilmaista samoin kuin frangien nostaminen. Mukavaa palvelua sain sekä UBS:ltä että Postfinancelta, mutta pankkitiliä en saanut avattua; tarvittaisiin sitä oleskelulupaa, joka on jossakin byrokraattisessa koneistossa pyörimässä. Onneksi tiesin kuitenkin kivan kellokaupan Luganon keskustassa. Se myy kellojen lisäksi valuuttaa markkinahintaan, eikä peri palvelumaksuja.

Näkymä Ponte Tresan Italian-puoleisesta osasta Sveitsiin päin. Vasemmalla rajalaitos.

Kiitos maiden välisten pankkijärjestelyiden, ystävällisten kellokaupiaiden ja Sveitsin kalliin ruoan, katsoin järkeväksi piipahduksen rajan taakse. Sen tein ottamalla pienen paikallisjunan Ponte Tresan rajakylään. Puolessa tunnissa on rajalla ja sitten voi vain kävellä siltaa pitkin Italiaan. Matkan kustannukset saa katettua kevyesti jo OP:n palvelumaksuilla, mutta halpa ruoka lisää reissun kannattavuutta. Euroja siis automaatista (OP:n palvelumaksu yhden euron, toim. huom.) ja lähikauppaan. Mukaan tarttui leikkeleitä, pastaa, vihanneksia, hedelmiä, salamia, juustoa – kaikkia Italian herkkuja. Kaikki ei tosin ole halvempaa Italiassa, eli täytyy olla perillä Sveitsin hinnoista.

Maisemat poislukien, mikään kaunis kaupunki Ponte Tresa (ja varsinkaan sen italianpuoleinen osa) ei ole, tai niin kuin italialainen kämppikseni Matteo sanoi: ”Se näyttää pommitusten jälkeiseltä Bosnialta.” Matteon mukaan italialaiset rajakaupungit eivät koskaan ole olleet kovin suuressa suosiossa, koska niissä on ollut aikojen saatossa paljon salakuljettajia ja muuta hämärätoimintaa. Toisaalta Matteo vihaa myös muuten omaa maatansa, samoin kuin Ticinoa jossa nyt asustamme. Sveitsiläiset kuulemma näkevät Ticinon laaksona, jossa ei ole oikein mitään. Matteo osaa myös ranskaa ja on jo hakenut siirtoa Geneveen.

Kahden viikon takainen maahanmuuttoäänestys on yhä kuuma puheenaihe täällä - ainakin paikallisissa ilmaisjakelulehdissä. Lehdet eivät ammuksiaan säästele ja maahanmuuttovastainen mielipide tulee selväksi. Ongelmat vaihtelevat siitä, että ulkomaalaiset vievät työt, siihen, että rajan takaa työssäkäyvät kuluttavat teitä maksamatta siitä mitään. Pitkästä huolilistasta huolimatta sveitsiläisten vertaaminen intiaaneihin oli huvittava ylilyönti.

"Intiaanit eivät onnistuneet pysäyttämään maahanmuuttoa, nykyään he asuvat reservaateissa"

Äänestyksen jälkeisessä ilmaisjakelulehdessä juhlittiin Ticinon 70 prosentin kyllä-äänestäjien osuutta sanoin ”asfaltoimme ne”. Äänestystuloksesta oltiin erittäin ylpeitä ja jutussa korostettiin kuinka Ticinolla oli ratkaiseva merkitys tiukassa äänestyksessä. Arkielämässä tällaista ”muukalaisvastaisuutta” ei näy. Ihmiset ovat todella mukavia. Kouluarki onkin pyörähtänyt kivasti käyntiin. Opiskelu vaikuttaa ensimmäisen viikon perusteella hyvin käytäntöpainotteiselta ja huomenna kokoonnummekin tekemään ensimmäisiä kotiläksyjä. Ainoana harmina koulussa on luokkahuoneen surkeat tuolit, joista selkä tulee kipeäksi jo tunnin luennoinnin jälkeen. Ehkä ne on tehty umpikieroina syntyneille pankkiirinaluille ja en vain sovi muottiin.

Quasi un luganese

Nyt minulla on oikeus oleskella Sveitsissä. Kävin paikallisessa ulkomaalaistoimistossa, Servizio regionale degli stranierissa, laittamassa oleskelulupahakemuksen sisään. Tietenkin senza attività lucrativa, eli ilman tienestitarkoituksia. Opiskelijana saamme työskennellä 15 tuntia viikossa, mutta tuskin tuollekaan mahdollisuudelle tulee tarvetta tänä lyhyenä vaihtoaikana. Toimistossa haluttiin passikuvat, kopio passista, vuokrasopimus, opiskelutodistus ja todistus siitä, että minulla on oikeasti varaa tähän leikkiin. Virallisen päätöksen oleskeluluvasta saan kuitenkin luultavasti aikaisintaan vasta puolessa välissä vaihtoa.

Byrokratian osalta minun tulee vielä käydä Puntocittà:ssa ilmoittautumassa Luganon asukkaaksi. Siellä osoitan muun muassa, että sairausvakuutukseni on hoidossa. Sveitsiläisten täytyy lain mukaan ottaa yksityinen sairausvakuutus, joiden kuukausihinnat lähtevät jostain 300 euron tienoilta. EU:sta tulevat vaihto-opiskelijat saavat kuitattua sen eurooppalaisella sairaanhoitokortilla.

Lauantaina piti muistaa käydä ostamassa sunnuntainkin ruoat, koska sunnuntaisin ei ole mikään auki. Lauantaisinkin jotkin ruokakaupat sulkevat jo viideltä. Paikallisia hienouksia – samoin kuin liikennevalojärjestelmät. Silmiinpistävintä Luganon liikenteessä on nimittäin päin punaisia juoksevat jalankulkijat. Syy on se, että jalankulkijat saavat odotella vihreää usein kolmisenkin minuuttia ja vihreä valo palaa ainoastaan sen aikaa, että kerkeää kävellä suojatien puoliväliin. Valoissa ei myöskään ole mitään äänimerkkejä, joten tunnolliselta vihreiden odottelijalta saattaa oma vuoro mennä kokonaan ohi vuoristomaisemia luuppaillessa. Kämppikseni Wahedin kaveri oli kuitenkin sanonut, että punaisia päin käveleminen ei olisi edes laitonta Sveitsissä. Mene ja tiedä, se on kuitenkin varmin tapa ylittää tie, kunhan muistaa katsoa molempiin suuntiin, ettei saa kenenkään Aston Martinia nilkoille.

Wahed sattui myös tietämään paikallisen yliopistoliikunnan tunneista enemmän kuin tavan tallaaja. Hänen johdolla menimmekin keskiviikkona kahden tunnin mittaiseen kuntopiiriin. Saimme mukaan myös toisen kämppiksemme Felipen, jota Wahed oli aiemmin tuloksetta yrittänyt houkutella tunnille. Tuntiin kuului erilaisia lihaskuntoliikesarjoja ja niiden välissä hölkkää. 1,5 tuntia oli tehokasta kuntoilua ja lopun puolituntinen venyteltiin. Koko hoito oli opiskelijoille ilmainen ja tunti olikin vetänyt hyvin porukkaa liikkeelle.

Perjantaina koululla oli tervetuliaislounas uusille vaihto-oppilaille. Muut oppilaat olivat jo tutustuneet toisiinsa USIhomella, eli ensisijaisesti vaihtareille tarkoitetussa talossa, jossa suurin osa asuu. Lisäksi suurin osa oli ottanut osaa kahden viikon mittaiseen italian kielen kurssiin, joka päättyi lounaan jälkeen pidettyyn luentoon. Vaikka tulinkin ulkopuolisena porukkaan, niin hyvin pian olin tiiviisti mukana pyörityksessä. Lounaan jälkeen lähdimme kahden uuden kaverin kanssa Luganon rantaan kävelylle ja jäätelölle. Tsekkiläinen Jan tiesi hyvän jäätelöpaikan keskustasta ja testin jälkeen se sai myös italialaisen Tanian hyväksynnän.

Iltapäivällä oli pienimuotoinen infotilaisuus ja illalla koko vaihtarilauma lipui Back to Beck ‑ravintolaan, jossa pidettiin aperitivo: talon puolesta tuli ruoat ja alkoholittomat juomat, mutta tiskiltä sai (ja oli tietysti suotavaakin) tilata alkoholia omaan laskuun. Syötävä oli pikkunaposteltavaa, tai niin ainakin luulimme, kunnes keittiöstä tuotiin vielä risotto. Mahat olivat jo täynnä, mutta pakko oli jaksaa sitäkin maistaa. Ravintolalta jatkoimme USIhomelle ja sieltä lopulta yökerhoon asti. USIhomella on kuulemma joka ilta jotkin pirskeet, mutta toivottavasti ne eivät aina päädy yökerhoon. Hinnat olivat maan tapaan katossa.

È ancora nevicato ieri

Toinen päivä Luganossa avautui aivan erilaisena kuin ensimmäinen. Tullessani juna-asemalle satoi taivaan täydeltä räntää ja lämpötila oli yhden tai kaksi astetta plussan puolella. Tänään herättyäni huomasin suureksi ilokseni, että matalan majamme oli täyttänyt mahtava auringonpaiste. Tällä hetkellä kirjoitan tätä Luganon järven rannassa, jossa ihmiset nauttivat täysin siemauksin auringosta. Asumispalveluiden Patrizia kertoi sään heittelevän melko lailla ja viikonlopuksi Lugano näyttääkin siirtyvän Amazonin ilmastoon, ainakin sateen osalta.

 

Matka tänne sujui täysin suunnitellusti: lentokoneet olivat aikataulussa ja matkalaukut pysyivät tallessa. Milanon koneesta toivoin näkeväni Alpit, mutta surkean kelin takia lensimme pilven sisällä suuren osan matkasta. Maata näkyi vasta aivan laskeutumisen loppupuolella. Lentokentältä jatkoin bussilla Milanon rautatieasemalle ja vaikka olenkin Milanossa käynyt useasti, niin näky kyllä pysäytti. Mitä kauempana keskustasta kuljimme, sitä likaisempaa oli ja sitä huonommassa kunnossa rakennukset ja tiet olivat. Rautatieasemalla kimpussa olivat heti kaupustelijat ja kovan sateen takia päivän tuote oli sateenvarjo. Junan sisälle sen sijaan tuli erikoisia kerjäläisiä, jotka jättivät rahapyyntönsä lapulla matkustajien viereen. Ilmeisesti kuljettuaan junan päähän he lähtivät kulkemaan takaisin toiseen päähän keräten matkalla laput pois siinä toivossa, että joku haluaisi rahaa antaa. Sveitsin puolella en ole nähnyt yhtään kerjäläistä tai kaupustelijaa. Ehkä täällä on kaikilla jo tarpeeksi rahaa.

Italian ja Sveitsin rajalla suoritettiin junan tarkastus. Paikallisten puheista päätellen tällaisia tarkastuksia ei aina tehdä, mutta nyt sellainen sattui junamme kohdalle. Junaan tuli ensin Italian tullimiehet, sitten Sveitsin tullimiehet ja lopuksi vielä Sveitsin poliisi. Satunnaisia laukkuja tarkastettiin ja kysymyksiä kyseltiin: kenen laukku mikäkin on, paljonko rahaa on matkassa, mihin on matkalla jne. Itseltäni kysyttiin vain laukuista, mutta niitä ei avattu. Vieressä istuvilta romaneilta avattiin kaikki laukut ja heidän henkilöllisyystodistusten aitoutta tarkasteltiin luupilla ja puhelinsoitolla.

Luganon asemalta olin suunnitellut käveleväni yliopistolle, josta hain avaimet kämppään. Matkaa oli Google Mapsin mukaan vain reilu kilometri. En kuitenkaan ollut ajatellut eksyväni, niin kuin lopulta tapahtui. Kävelin asemalta yhden korttelin verran liian pitkälle ylämäkeen ja päädyin väärälle tielle. Virheen huomattuani minun piti kiirehtiä pientä serpentiinitietä alas. Kello lähestyi neljää, johon asti Patrizia oli sanonut olevansa toimistollaan. Pistin kunnolla juoksuksi laukkujen kanssa räntäsateessa ja saavuin kahta minuuttia vaille neljän asumispalveluiden toimistolle. Kirjoitin hiestä ja rännästä märkänä sopimukset, sain avaimet, hengähdin ja lähdin asunnolle.

Asunto ei ole mitään luksusta. Siinä on kaksi makuuhuonetta joista toisessa on kerrossänky kahdelle ja toisessa kaksi tavallista sänkyä. Lisäksi löytyy keittokomero, olohuone ja parveke. Huonekalut ovat kaikki vanhoja kirpparilöytöjä, samoin kuin keittiöstä löytyvät astiat. Onneksi pääsin kuitenkin huoneeseen, jossa on kaksi erillistä sänkyä. Vanhan patjan lisäksi löysin komerosta jonkinlaisen täkin, mutta tyynyä ei ollut ja se piti käydä ostamassa, asumispalveluiden piikkiin kuitenkin. Kun erittäin mukavat kämppäkaverit vielä jakoivat kanssani jonkin tuntemattoman naapurin lähiverkon salasanan, niin sain yhteyden myös ulkomaailmaan toimimaan. Pikkuhiljaa tänne kotiutuu ja viime yön nukuin kuin tukki.

Tämän päivän olen vain dallaillut ympäriinsä ja ihmetellyt paikkoja. Kaikkialla on siistiä, koska joka nurkalta löytyy joku tyyppi hoitamassa viheralueita, lakaisemassa katuja tms. Ihmiset ovat iloisia ja ajelevat ympäriinsä hienoilla autoilla. Monessa paikassa olen maksellut ihan suomalaisella Visa Electronilla, vaikka kukaan ei ole siitä koskaan kuullutkaan. Turha edes kysyä käykö se, vaan vain kokeilla, kuten paikallisen Anttilan myyjä opasti.