maanantai 26. tammikuuta 2015

Cosa rimane di Lugano

Optimaalista lukuasentoa etsimässä parvekkeella
Vuosi vaihtui, joten vaihtoajasta on tullut puolitahattomasti otettua sopivasti etäisyyttä koetun ja eletyn ultrasyvälliseen pohdiskeluun. Ennen kuin mutustelen mukaan tarttunutta viisautta, palaan vielä uudestaan kesäkuun kuumiin päiviin. Varoitus, tässä menee hetki.

Jäimme pellavatukkaisen matkaajamme tarinassa siihen kohtaan, kun hän oli löytänyt Sveitsin helmet Geneve-järven rannalta ja palannut takaisin koulukirjojen (lue: tulosteiden) pariin. Siinä päntätessä ne kuumat kesäpäivät pitkälti menikin, jos mukaan ei lasketa yhtä päivää, jolloin menin tapaamaan hyvää lapsuudenystävääni Torinoon.

Olimme Riccardon kanssa Italian kouluaikoina kuin paita ja peppu, tai ehkä pikemminkin Pekka ja Pätkä kokoeromme johdosta. Italiassa kavereiden kanssa hengailu oli lapsena vaikeaa, koska oli mafiaa ja ties mitä pelonkylväjää. Vanhemmat talutti kouluun vaikka asuttiin koulua vastapäätä. Koulun ulkopuoliset tapaamiset kavereiden kanssa oli pitkällisen järjestelyn tulosta, ei mitään ovikellon pimpottamista ja: "Voiko Olli olla?" Kaiken lisäksi Riccardo asui parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Silti tehtiin paljon kaikenlaista ja jonkinlainen erityinen side meidän välille jäi.

Mummonaikaiset kirjeet tulivat kuitenkin minun ja Riccardon väliin, kun muutimme perheen kanssa takaisin Suomeen. Olin liian laiska kirjoittamaan paperille ja näpräämään postimerkkien kanssa. Pari kertaa Riccardo taisi soittaa, mutta siihen yhteydenpito jäi. Onneksi myöhemmin tuli Facebook. Olen aina ollut hyvä istumaan tietokoneella. Sovittiin, että pitää tavata minun vaihtoaikana.

Torino
Saatiin sovittua tapaaminen ihan viimeisille mahdollisille hetkille. Matkasin kahdella junalla Torinoon. Junassa tapahtui ensimmäinen kahdesta erikoisesta kohtaamisesta poliisien kanssa saman viikon sisällä. Kaksi virkapukuista poliisia pysähtyivät kohdalleni ja alkoivat kyselemään matkastani. Vastaillessani toiselle, toinen tutki passiani luupilla. Ilmeisesti mitään epäilyttävää ei löytynyt. Toinen vastaava tilanne sattui Luganossa myöhemmin, kun siviilipukuiset poliisit lähestyivät minua takaapäin ruohokentän yli istuessani puistonpenkillä. En tiedä oliko minulla joku huumediilerilook päällä, mutta suomalainen ajokortti ainakin sai aikaan keskustelua. Pysyin tuolloinkin vapaalla jalalla.

Torinon asemalla alkoi vähän jännittää, mutta se osoittautui turhaksi. Jatkoimme Riccardon kanssa siitä mihin jäimme melkein 15 vuotta aiemmin. Kiersimme Torinoa jalan ja autolla, ja puhuttiin siitä missä mennään ja missä muut menee. Asuimme aikoinaan niin lähellä Torinoa, että suhtautumiseni siihen on jotenkin arkisempi, mutta Torinokin on jokaisen italialaisen kaupungin tavoin täynnä historiaa. Mole Antonelliana -torni pitää sisällään maailman korkeimman museon, Italian kansallisen elokuvamuseon. Supergan kukkulan päällä kaupunkia varjostaa samanniminen basilika (ei se mauste, vaan kirkko). Painavan tästä varjosta tekee vuoden 1949 lento-onnettomuus, jossa Torinon jalkapallojoukkuetta kuljettanut lentokone paiskautui kukkulan rinteeseen rikkoen osan kirkon muurista. Joukkue koostui lähes täysin Italian maajoukkuepelaajista ja se oli voittanut viisi edellistä Italian mestaruutta.


Nähtävyyksien jälkeen kävimme vielä kokemassa kuinka pikaruoka tehdään oikein. Kaikki Mac Bunin ("hyvä Mac" Piemonten murteella) käyttämät ainesosat on maakunnassa luonnollisin menetelmin tuotettuja. Ruoka pakataan joko kierrätettyihin tai sataprosenttisesti maatuviin astioihin ja hintakin on sama kuin McDonald'sissa. Paikka oli niin ylpeä piemontelaisuudestaan, että kaiken sen murteen keskellä en ymmärtänyt ruokalistasta mitään. Tulin kassalle Riccardon jälkeen ja sanoin "sama". Se oli loistava valinta. Ruoka tuotti täyden mahan lisäksi paremman mielen kuin minkään tehoketjun tuotos.

Torinosta palatessakaan Italian junat eivät lakanneet yllättämästä. Loppumatkasta istuin junassa kupla otsassa. Olin säästellyt vessakäyntiä viimehetkiin, koska tiesin, että tupaten täynnä olevassa, viimeisessä ihmisten aikaan Sveitsin rajan ylittävässä seutujunassa omat tarpeet voi unohtaa. Rynnistin vessaan ennen junan saapumista päätepysäkille. Ängin sankkakatkuiseen graffititaiteen täyttämään koppiin ja tönäisi oven kiinni. Se vaati erikoisen paljon voimaa ja tajusin välittömästi miksi: oven lukon vastakappale oli vääntynyt mutkalle ovea kohti niin, että se ei enää auennut kahvaa painamalla. Luultavasti joku moderni köyhän miehen Butch Cassidy oli joskus piileskellyt konnarilta vessassa ja vessan ovi oli jouduttu väkisin vääntämään auki. Kuka ties, mutta minä olin jumissa. Aloin miettimään mitä työkaluja minulla on matkassa ja hyvin nopeasti tajusin ainoan oljenkorteni, kirkumisen lisäksi, tulevan Sveitsistä. Se ei ollut punainen eikä siinä ollut Sveitsin lippua tai hammastikkua. Oljenkorteni näytti hyvin paljon solukämppäni avaimelta, mutta oli sveitsiläiseen tapaan tehty kestämään ydintuhon. Otin tiukan otteen avaimesta, survaisin sen lukon vastakappaletta vasten ja aloin nojailemaan koko painollani. Sain kammettua oven auki - ja hoidettua asiani. Välikohtaus toi mieleeni yhden kerran kun näin hissiin juuttuneen miehen Milanon juna-asemalla. Kuinkahan paljon ihmisiä on vain jumissa jossain päin Italiaa?

Kokeet tulivat ennen pitkää eteen ja kaksi niistä menikin kiitettävästi. Välikokeessa pikajunan lailla ylitseni jyrännyt Derivatives-kurssi sen sijaan ei helpottunut loppukokeessakaan. Tein koetta syvässä transsissa kaksi tuntia ja lopulta jäin yhden arvosanan päähän läpipääsystä (5/10). Pyysin professorilta jotain lisätehtäviä, että saisin kurssin läpi, mutta "se ei ole mahdollista." Yhteenvetona voisi sanoa, että kurssit oli opettavaisia, mutta toteutukseltaan hyvin eritasoisia. Taloustieteellisen tiedekunnan dekaanin François Degeorgen Corporate Banking -kurssi olisi jo itsessään ollut Luganoon matkustamisen arvoinen.

Kokeiden jälkeen kävin testaamassa Luganon Lidon, ulkouimalan. Kesäksi 50 metrin altaasta otetaan kupu pois ja viereisellä nurtsilla viettää kivasti koko päivän kesäisen. Yliopiston opiskelijoita rokotetaan lipusta vain kolme frangia, eli puolikkaan jäden verran. Samalla vaivalla voi käydä viereisellä rannalla testaamassa Lugano-järven vettä. Järvikokemus ei tosin ollut hohdokas. Ei sen takia että järvessä olisi pyörteitä, jotka vetävät pinnan alle, niin kuin järviuintiskeptikko Matteo sanoisi. Sen sijaan uima-alue oli rajattu niin, että syvimmillään vettä oli vyötärölle. Lisäksi auringossa kirkkaana kimaltelevan uima-altaan klooriveden jälkeen järvi näytti epähohdokkaan roskaiselle.

Torilla tavattiin
Kesäkuiset jalkapallon MM-kisat saivat Sveitsin aivan sekaisin. Maajoukkuepelaajia oli joka firman mainoksissa ja Luganon kaupunki oli päättänyt urheilujuhlan kunniaksi pystyttää keskustorille jättiskriinin koko kisojen ajaksi; kaikki ottelut näytettiin ilmaiseksi koko kansalle. Pienempien maiden pelatessa torille pystytetyn katselukatoksen alle oli vedetty tuolirivit, mutta kuumimmissa otteluissa matsia kuikuiltiin seisaaltaan. Ja jengiä kyllä tuli paikalle. Itse asiassa edes matkalla torille ei tarvinnut jäädä paitsi ottelutapahtumista, jos olikin vähän myöhässä aloituksesta: jokaisen baarin terassille oli raahattu telkkari, ettei vaan kukaan vahingossa jäisi paitsi sekunnistakaan. Vaihtareiden kansallisuuskoostumuksen ymmärtäen suuria tunteita syntyi, kun Italia ja Espanja konttasivat ja lopulta tippuivat jatkosta. Luganon monikulttuurisuus tuli muutenkin esille otteluiden aikana, kun tosifanin täysvarustukseen sonnustautuneita kannattajia löytyi muun muassa Norsunluurannikolle ja Costa Ricalle.

Tenttikausi päättyi kaikilla vähän eri aikoihin ja jotkut alkoivat lähtemään joko kotia kohti, tai muihin seikkailuihin. Parin italialaisen ja tsekkiläisen kanssa oli haaveiltu retkestä Toblerone-vuori Matterhornille. Kesän puolessavälissäkin näytti kuitenkin vielä siltä, että alhaisemmillakin poluilla saattaisi olla vähän lumisohjoa ja aikaakin oli kaikilla vähän vaihtelevasti, joten tämäkin reissu jäi tekemättä. Aikaa oli kuitenkin vielä yhdelle yhteiselle juhlalle, johon kaikki toivat omatekemiään herkkuja. Itse virittelin vähän viimetinkaan suomalaista mustikkapiirakkaa, mutta laiskuuttani päädyin käyttämään valmistaikinaa ja sehän ei toiminut. Tulokseksi tullut mustikkalätty kelpasi kuitenkin tsekkiläiselle Šimonille, jonka mielestä se oli maailman parasta mustikkapiirakkaa. Tattis.

Jo tutuksi tullut Ponte dei Salti, Valle Verzasca
Saman viikonlopun sunnuntaina lensi vielä Linda Milanoon. Aikeenamme oli viettää muutama päivä Luganossa, luovuttaa kämppä ja ajella Toscanan aurinkoon loppuviikoksi. Vuokrasimme auton Malpensan kentältä ja nettihän on täynnä kauhutarinoita autonvuokrauksesta erityisesti Italian lentokentiltä. Valitsimme vuokrafirmaksi suhteellisen luotettavassa maineessa olevan Aviksen, mutta sotavarusteet sai silti pukea päälle heti tiskillä. Olimme varanneet Fiat 500 vastaavan auton ja yrmeä asiakaspalvelija yritti tarjota meille Smartia. Selitin hänelle, että Smart ei ole saman kokoluokan auto kuin Fiat 500. Fiat 500 on jo pieni auto, mutta Smart on siitä vielä lähes puolet pienempi. Sitten meille tarjottiin tietenkin isomman kokoluokan autoa lisähintaan, johon en ollut vieläkään tyytyväinen, koska olimme varanneet pienemmän kokoluokan auton hyvissä ajoin lukkoonlyötyyn hintaan. Pienen väännön jälkeen asiakaspalvelija kysyi kollegaltaan, että onko isompi auto pienen hinnalla ok. No sehän passasi, mutta papereiden tulostelun jälkeen hintaa oli kuitenkin vielä parisataa euroa liikaa. Pyysin neitiä selvittämään minulle mistä lisäpalveluista tuo hinta oli sellaisiin lukemiin pompsahtanut ja ruksimaan turhat täytteet veks.

Kun kaiken säädön jälkeen pääsimme tien päälle viisiovisella Lancia Ypsilonilla, kaikki sujui oikein mallikkaasti. Auto antaa tuntuvaa vapautta matkusteluun, eikä se liikenne lopulta niin ihmeellistä ollut Italiassa tai Sveitsissä. Italiassa vain pitää rentoutua ja soljua sekavan liikenteen seassa muiden mukana. Kannattaa varoa myös Vespoja kuolleessa kulmassa ja kaupunkien historiallisten keskustojen ajokieltoalueita. Sveitsissä täytyy pitää toinen silmä nopeusmittarissa ja toinen lähestyvissä suojateissä, koska sakot ovat tuntuvia ja jalankulkijat etuajo-oikeuksiinsa tottuneita. Niin ja tietenkin autoa Malpensan lentokentälle palauttaessa luotettavan bensa-aseman löytämisen kanssa voin vain toivottaa onnea.

Firenze
Lindan kanssa kierrettiin Luganossa vielä iskän ja Hilkan kanssa nähty Valle Verzasca ja äitin kanssa koettu suklaatehdas. Iltaisin mentiin tietenkin jalkapalloa katsomaan. Kaksi huolta olivat kuitenkin mielessä: auton parkkeeraaminen Luganossa ja asunnon lopputarkastus. Parkkiongelmaan oli lopulta yksinkertainen ratkaisu, joka olkoon ohjeena muillekin Luganoon autolla saapuville: jalkapallostadionilla on ilmaisia paikkoja vuorokauden ympäri. Auton voi unohtaa sinne ja käyttää hyvin toimivaa bussiverkkoa tai vaan pistää räpylää toisen eteen. Luultavasti pelipäivinä tilanne olisi ollut toinen, mutta onneksi oli off-season. Toinen huoli ei mennyt yhtä helposti pois. Vaihtareiden asumukselta, Usihomelta, oli tullut huolestuttavaa tietoa yhden singaporelaisen lähdöstä. Vaihtari oli sopinut kämpän lopputarkastuksen tietylle päivälle ja kellonajalle. Tarkastukseen kuuluu oman huoneen lisäksi yhteiset alueet, joiden siisteys tarkastetaan. Patrizian rynniessä paikalle lounasaikaan asuntolan keittiö oli kas kummaa likainen ja tarkastus ei mennyt läpi. Singaporelaisen vuokratakuu pidätettiin siihen asti kunnes seuraavassa tarkastuksessa yhteiset tilat olisivat siistit.

Asuntolalta kantautuneet huolestuttavat uutiset yhdistettynä kokemuksiini asuinpalveluiden Patrizian toimintamalleista saivat miettimään, että näenkö enää koskaan minun viisi kuukautta aikaisemmin naiselle luovuttamaani setelinippua (-50 frangia hallintokuluja). Oli aika organisoitua. Pahin sottapytty, Matteo, lähti onneksi lomailemaan Ranskaan, joten siitä ei tarvinnut huolehtia. Giuseppe taas ei asunut koko asunnolla. Felipelle taas sanoin, että minä siivoan, koska kyseessä oli minun avaimenluovutus. Pyysin häntä ainoastaan siivoamaan omat jälkensä ekstratunnollisesti yhden vuorokauden ajan.


Ensin kaikki tavarat matkalaukkuun. Painosyistä minun piti luopua yhdestä rakkaastani. Käyttämäni käsimatkatavaralaukku, rahanvihreä, Italiassa jonkin lehden tilauslahjana 15 vuotta sitten saatu Töölö-merkkinen matkalaukku, oli kokenut kovia Venetsiassa. Sen vetoketju ei ollut toiminut kunnolla ainakaan viiteen vuoteen, mutta nyt sen vetokahva oli myös irronnut toiselta puolelta. Vielä viimeinen kuva raadosta roskalaatikossa ja hyvästit. Käsimatkatavaroille otin käyttööni repun ja tunsin oloni tyhmäksi, kun en ollut tätä älynnyt aiemmin.

Hyvästi
Pakkauksen jälkeen Linda pääosin ihmetteli vierestä, kun mielipuolisena kolusin kämpän lattiasta kattoon. Välillä annoin Lindankin tarttua rättiin. Lopulta piti vain luovuttaa ja tyytyä lopputulokseen - ja jatkaa vielä seuraavana aamuna ennen Patrizian saapumista. Jännittyneenä seurasin tarkastuksen etenemistä: huokaisin helpotuksesta kohtien kohdalla joihin olin kiinnittänyt erityishuomiota ja kangistuin kauhusta, kun keittiön lasioven lasin karmista löytyi paksu kerros pölyä. Lopulta Patrizia kuitenkin pysähtyi olohuoneen pöydän päähän (naapurin langattoman verkon parhaaseen kuuluvuuskohtaan) ja avasi mapin, josta hän otti esiin kaipaamani nipun kahisevaa. Opiskelijavaihto Luganossa oli ohi.


Jos nyt sitten hetken harrastaisi sitä alussa luvattua menneen reflektointia. Heti Luganosta palattua oli aika tyhjä olo ja nopeasti kokemus alkoi tuntumaan kaukaiselta. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet lukuisat ihmiset joihin tutustuin, kuten kaikki kolkat väliltä Norja-Marokko kolunnut "singaporelaismafia" tai Giuseppe: harvinaislaatuinen italialaismies, joka ymmärsi englanninkielen merkityksen, vaikka ei osannut sitä sanaakaan saapuessaan kaupunkiin. Kämppikseni Felipen kanssa jaoimme tietoutta omista kotimaistamme ja opin, että Kolumbiassa ei olekaan niin kuuma kuin ajattelin: pääkaupunki Bogotá sijaitsee melkein kolmen kilometrin korkeudessa! Ja toinen kämppis Wahed perusti oman IT-startupin kevään aikana. Silloin kun afganistanilainen Wahed ei tehnyt töitä, hän usein jutteli albanialaisen vaimonsa kanssa - italiaksi. Kämpän juniori, Matteo, on nyt päässyt haluamaansa Geneven yliopistoon ja täten lähemmäs Ranskaa, jota hän pitää täysin ylivertaisena maana muihin verrattuna.

Illallistajia Luccan muurilla
Jalkapallo oli vahvasti läsnä: keväällä katsoin italialaisten ja espanjalaisten kanssa Champions Leaguen finaalin. Manuel juhli villisti Realin kymmenettä mestaruutta (La Décima!) juomalla kymmenen olutta ja uhoamalla uivansa suihkulähteessä. Fiilis laski nopeasti Espanjan maajoukkueen jäätyä alkueriin kesällä. Tšekkiläisten kanssa taas jännättiin kahdet jääkiekkoturnaukset ja käytiin luonnossa tuulettumassa. Heidän kanssaan pääsi helposti samalle aaltopituudelle. Läheiseksi tulin myös Angelon kanssa. Rolls-Roycella harjoitellut, sittemin valmistunut ja Lamborghinille kosiskeltu ilmeisen hyvä insinöörinalku on tätä nykyä vakiduunissa Luganossa. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, Italiaan Lamborghinille lähteminen ei Angeloa liiemmin innostanut ja ystävältäni Riccardolta opinkin Torinossa nuorten insinöörien aloituspalkoista Italiassa: tienaan paremmin siivoojana Suomessa. Costa Ricalainen Pablo taas kertoi eräällä sunnuntairetkellä aikovansa opiskelujen jälkeen Zürichiin, jossa insinöörien lähtöpalkat on kuulemma 6000–8000 euron kieppeillä.

Luccassa poreiden keskellä
Ihmeellisiä ihmiskohtaamisia tapahtui ihan kaupoissa ja kadullakin. Migrosin turkkilaisen miesmyyjän kanssa tuli aina tovin verran juteltua milloin mistäkin urheilulajista. Toisessa ruokakaupassa taas keskustelu laajeni Suomen ja Sveitsin kulttuurien vertailuun, kun heikkonäköinen vanhempi herrasmies kysyi apua hunajapurkin pienen präntin kanssa. Ei kuulemma saanut olla amerikkalaista hunajaa, koska siellä mehiläisille syötetään sokeria, joka tekee hunajasta äklömakeaa. Monte Boglialta laskeutuessa jutustelin Bernistä Luganossa lomalla olevan miehen, joka kertoi, että pääkaupunkilaisenakaan hänellä ei olisi koskaan varaa asua Luganossa, josta syystä hän tyytyy vain lomailuun. Kerran taas jokin nainen nykäisi yliopiston lähellä hihasta, osoitti taivaalle ja kysyi jotenkin näin, että: "Mikä toi o?" Siinä sitten ihmeteltiin hyvän hetkisen ajan, kun taivaalla toden totta leijaili useampi paperilyhty.

Ensiapuryhmä (?) kuvasi Guinnessin maailmanennätysyritystä Luccassa
Vaihtoajan opiskeluista oli hyötyä. Opin paljon ja heti Suomeen päästyäni ilmoittauduin pahamaineisen Derivatives-kurssin kesätenttiin ja sain siitä helponlaisesti täydet pojot. Muutenkin olen huomannut ymmärrykseni rahoituksen kuvioista parantuneen taas jonkin verran. Jollakin tavalla kaikki Sveitsin kurssit pyörivät samojen teemojen ympärillä, joten aina tarpeellista kertausta tuli runsaasti.

Pääosin opiskeluvaihto oli kuitenkin sosiaalinen ja kulttuurillinen kokeilu. En ole varsinaisesti mikään hylkiö normaalistikaan, vaikka arvostan yksinäisyyttä, mutta vaihdossa oli joka päivä tekemisissä monen eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa. Monesti tuli oltua mukavuusalueen ulkopuolella ja viihdyttyä siellä lopulta vallan mainiosti. Totta kai myös kielitaitojen ja varmuuden kannalta oli aivan loistavaa, että päivät pitkät tuli lörpöteltyä englanniksi ja italiaksi. Englanniksi puhetta pulppusi ihan luonnostaan ja alunperin vähän ruosteisen italian kielen suhteen en päästänyt itseäni helpolla: vaikka kaiken maailman sveitsiläiset virastotädit ja -sedät olisivatkin yllättävän mielellään palvelleet englanniksikin, pulputin menemään italiaa, koska siihen oli mahdollisuus. Pointti on se, että vaihdossa sosiaalista kontaktia tuli päivittäin eksponentiaalisesti enemmän kuin kotona ja se oli laadultaan aivan erilaista. Se kasvatta ja antaa näkökulmia. Tunnen olevani jälleen vähän avoimempi, sosiaalisempi ja itsevarmempi.


Niille jotka miettii vaihtoon lähtemistä, niin kyllä se kannattaa. Rahaa menee, mutta sitä voi tehdä aina lisää. Aina ei ollut hauskaa ja viiden kuukauden jälkeen laskeuduin ihan mielelläni Helsinki-Vantaalle, mutta mielessä muistot ovat pelkästään kultaisia.

Vaihtoaika ei toisaalta ainakaan lisännyt hinkua ulkomaille. Totta kai meininki on aivan erilaista kuin täällä metsän keskellä, kun on korkeammat mäet, enemmän ihmisiä ja kokonaisia kaupunkeja suljetaan pelkästään viikon kestävien karnevaalibileiden takia. Kuitenkin muiden suurin ihmetyksen aihe Suomesta oli, kuinka meille maksetaan opiskelusta, kun muualla maksetaan opiskellakseen. Monet asiat ovat paremmin meillä kuin muilla.


Pohdintojen jälkeen vielä lyhyesti pellavatukkaisen matkaajamme tarinan päätöksestä. Lähdimme siis Lindan kanssa karistamaan Luganon tomut Italiaan, jossa vietimme ensin Firenzessä pari päivää ja sitten muutaman päivän lähempänä Toscanan rannikkoa. Luettelen nyt asioita joiden takia reissumme oli menestys. Ensimmäisenä oli se auto josta jo kerroin. Toisena, huoneistohotellit. Emme hirveästi syöneet tällä reissulla ravintoloissa, koska tankkasimme automme aina kaupasta täyteen toinen toistaan herkullisempia italialaisia herkkuja. Kolmas, Lucca. Älä koskaan ole yötä Pisassa, vaan mene viereiseen Luccaan. Pisassa on vain turistien ympäröimä torni, jonka nähtyä on nähnyt koko paikan. Luccassa on koko vanha kaupunki ympäröity lähes 400 vuotta vanhalla muurilla, jonka päällä sattui vierailumme aikana tapahtumaan myös Guinnessin maailmanennätysyritys maailman pisimmästä historiallisen monumentin päälle tehdystä illalliskattauksesta. Itse vanha kaupunki oli helmi: ei paljon turisteja, ei Guccin tai Louis Vuittonin kauppoja, hyvää ruokaa, nuorekasta jengiä, tunnelmalliset kadut ja aukiot.

Sen verran on tullut tarinoitua, että jätän loput muistelot tästä Italian matkasta pitkin tekstiä ripoteltujen kuvien varaan.

Näkymä hotellin kattoterassilta Firenzessä

Kaikki vaihtoajan kuvat täältä näin!

PS. Jos nyt lähtisin vaihtoon tekisin ennemmin vlogin kuin blogin. Ihmiset, kuvatkaa videoita.