Il gioiello della Svizzera

Näin ranskankielistä Sveitsiä ensimmäisen kerran Geneven autonäyttelymatkalla junan ikkunasta. Toukokuun alussa ostin kaksi peräkkäistä koko päivän flexicard-matkakorttia luentojen ja tenttien väliin ja matkareitti muodostui nopeasti Geneve-järven ympärille. Yöpyminen matkalla oli järkevää, koska Luganosta juna Geneve-järvelle kiertää Zürichin tai Luzernin kautta yli viisituntisen lenkin.

Lähdin aamuvarhain junalla kohti Lausannea. Tällä kertaa olin valinnut junan niin, että minimoin kallistelevat junat. Luzernissa oli sen verran vaihtoaikaa, että kerkesin nappaamaan kinkkutäytteisen pretzelin mukaani, erittäin jees. Junan puksuttaessa saksankielisten alueiden läpi maisemat eivät olleet erityisen henkeäsalpaavia, mutta Geneve-järveä lähestyttäessä juna meni tunneliin, joka päättyi viinitarhojen keskelle järvestä nousevan rinteen päälle. Matkustajat kohahtivat yhteen ääneen, kun aurinkoinen näkymä paljastui, aivan kuin oli tapahtunut jo autonäyttelymatkalla aiemmin samassa kohtaa. Suut pysyivät auki aina junan laskeutuessa Lausanneen asti.

Olin lukenut että Lausanne on nuorekas kaupunki ja ennakkotiedot vahvistuivat todeksi, kun ensimmäinen näkemäni ihminen oli punapipoinen hipsteri, joka heitti 80-luvun kilpapyöränsä olalleen ja lähti nousemaan portaita.

Ostamani matkakortti on siitä kätevä, että se käy isoimpien kaupunkien paikallisliikenteeseenkin. Pääsinkin testaamaan Lausannen modernia maamerkkiä, metroa. Lausanne on 130 000 asukkaallaan maailman pienin kaupunki, jossa on täysimittainen metroverkosto. Linjoja on kaksi: toinen menee rinnettä ylös ja alas, ja toinen menee rannan suuntaisesti. Lausanne on arkkitehtuuriltaan hieno ja vaihteleva. Korkeuserot ovat kuitenkin suuria, joten rinnettä kipuavaa metrolinjaa tuli hyödynnettyä.

Heitin tavaroita hostellille ja lähdin kohti rantaa. Lausanne on olympiapääkaupunki ja Kansainvälisen olympiakomitean päämaja oli kivenheiton päässä majapaikaltani. Sen vierestä lähdin kävelemään rantaväylää pitkin kohti kaupunkia ja minulle tuli todella kotoisa olo. Ensimmäistä kertaa Sveitsissä olin tullut kaupunkiin, jossa tuli tunne, että siellä on ihmisten oikeasti hyvä elää. Ihmiset skeittasivat, juoksivat, rullaluistelivat ja pyöräilivät rantaväylää pitkin, grillasivat nurmikoilla ja uivat järvessä. Kaikki olivat tulleet nauttimaan aurinkoisesta päivästä järven rannalle ja hymy nousi väkisin omallekin naamalle.

Kävelin rantaa pitkin trendikkään Ouchyn sataman ohi Olympiamuseolle. Museo on pakollinen nähtävyys urheilun ystäville Lausannessa. Museon sisällä oli paljon kuvia, historiaa ja urheiluvälineitä. Ulkopuolella paloi olympiatuli ja joitakin maailmanennätyksiä oli nostettu esiin: sisäänkäynnillä oli korkeushyppyrima nostettuna maailmanennätyskorkeuteen ja yhdelle suoralle oli laitettu ledit, jotka kulkivat 100 metriä Usain Boltin tahtiin.

En ollut alunperin ajatellut meneväni Montreux'hön, mutta luin Lonely Planetia junassa ja en saanut kylää enää pois päästäni. Vajaan puolen tunnin junamatkan päässä Lausannesta oleva Montreux on jostakin syystä ollut pitkään julkkisten suosiossa ja siellä ovat äänittäneet monia levyjä rokkarit kuten Rolling Stones, Queen ja Deep Purple. Queenista kaupungissa on jäljellä järvelle päin nyrkki pystyssä oleva Freddie Mercury.

Montreux'ssa oli jännä tunnelma. Tuntui, että kaikki ihmiset vain silmät pyöreinä katselivat ympärilleen koristeellisten hotellien keskellä ja yrittivät miettiä, että mitä kaikki starat tulevat kylään hakemaan. Tuli olo, että ei kukaan todellisuudessa jäisi Montreux'hön päivää pidemmäksi ajaksi. Huomionarvoista on, että Montreux'ssakin näin ihmisiä, jotka uivat järvessä. Se oli virkistävää, koska olin vaihdon aikana useilta kuullut, että he eivät koskaan uisi järvessä, koska "vesi on seisovaa" ja "pohjasta tulee pyörteitä, jotka vetää sut pinnan alle". What?

Illalla palasin takaisin Lausanneen. Menin metrolla jälleen Ouchyyn; metrossa nuoret miehet pistivät boomboxista pauhaamaan latinalaisia rytmejä ja perillä oli meneillään festarit, joissa tanssittiin rivitanssia. Ehdottoman hieno kaupunki.

Olin yötä Lausannen Youth Hostellissa. Yhden hengen betonibunkkerista sai maksaa sveitsiläiseen tapaan tylyt lähes 60 euroa. Unen päästä sai kuitenkin hyvin kiinni ja aamulla rahoille sai vähän vastinettakin. Hintaan kuului aamupala, joka ei ollutkaan mitään puuroa ja vettä, vaan todella monipuolinen lähes hotellitason kattaus: mysliä, muroja, jogurttia, leipää, leikkeleitä, juustoa, mehua, kahvia, hedelmiä. Aamupalan jälkeen vyöryin huomattavasti tyytyväisempänä hostellista ulos.

Lausannesta pääsi Geneveen junalla reilussa puolessa tunnissa. Geneve on Sveitsin toiseksi suurin kaupunki aivan Sveitsin länsikärjessä Ranskan rajan lähellä. Nopeasti kävi selväksi, että yksi päivä ei riitä tässä kansainvälisten järjestöjen keskuskaupungissa. Näkemättä jäi muun muassa YK:n rakennukset ja Punaisen ristin museo.

Paljon kerkesin kuitenkin näkemään. Ensin kävelin taas rantaan. Normaalisti tietystä kohtaa rantaa pitäisi näkyä Mont Blanc, mutta nyt horisontissa näkyi vain pilvivuoria. Näin kuitenkin Geneven ikonisen Jet d'Eaun, härmäläisittäin vesisuihkun. Se on samantyyppinen järvestä ylös ampuva suihkulähde kuin Jyväskylässä, mutta tietenkin Sveitsiläisten versio ampuu parhaimmillaan 140 metriin asti Wikipedian mukaan. Tajusin liian myöhään, että rannassa oli aparaatti vesisuihkun korkeuden arvioimiseen, sillä pian lähemmän tarkasteluni jälkeen vesisuihku suljettiin loppupäiväksi. Joskus niin tehdään esimerkiksi liian tuulisen sään takia.

Jalkani huomasivat nopeasti Geneven totuttua suuremmaksi kaupungiksi. Lausanne tuntui vapaa-aikakeskeiseltä, mutta Geneve puhtaalta bisnekseltä. Pitkiä teitä, joiden varrella kohosivat ikivanhat korkeat kerrostalot, joiden kattoja koristivat monikansallisten yhtiöiden logot.

Pitkiä teitä pitkin pääsin lopulta lukuisten puistojen poikki Geneven vanhaan kaupunkiin. Sen keskellä kohoaa tämän "protestanttisen Rooman" katedraali. Itse katedraalia mielenkiintoisempi oli kuitenkin restauroinnin yhteydessä katedraalin alta löytyneet rauniot, joihin pääsi kiertämään ja tutustumaan paikan historiaan aina Rooman valtakunnan ajalta asti. Rauniot olivat esimerkillisesti esillä, sisäänpääsymaksu oli opiskelijalta mitätön ja kaupanpäälle sai vielä äänioppaan.

Koska Geneve on myös Sveitsin kellopääkaupunki, pitihän vähän tiukujakin nähdä. Patek Philippellä on kellomuseo kaupungissa ja se oli selvinnyt nähtävyyksien ennakkokarsinnassani jatkoon. Matkalla huomasin taas kuinka kehuttavalla tolalla on skeitti- /bmx- /rullaluistelupuitteet Sveitsissä. Lähellä kaupungin keskustaa oli iso aukio omistettu kokonaan skeittiparkille ja harrastajia riitti.

En ole mikään kelloasiantuntija, mutta sen verran selvisi, että Patek Philippe on ollut jo yli sata vuotta mullistamassa mekaanisia kelloja. Selvisi myös, että tämänkään sveitsiläisen kansallisylpeyden yksikään perustajajäsen ei ollut sveitsiläinen, vaan kolmesta esi-isästä kaksi oli puolalaisia ja yksi ranskalainen.

Museossa oli arvokas tunnelma. Se oli jaettu kolmeen kerrokseen, joissa jokaisessa vierailijoita tarkkaili mustiin pukeutunut turvamies korvanappi korvassa. Kelloja oli uupumukseen asti ja niitä oli nenät kiinni vitriineissä tiirailemassa ihmisiä hämmästyttävän suurelta ikähaitarilta. Kellot lähtivät 1800-luvun taskukelloista päätyen aina nykyaikaisiin rannekelloihin. Vaikuttava oli myös lopun emalitöille omistettu nurkkaus. Patek Philippelle työskentelee yksi maailman parhaista emalimaalaajista, Suzanne Rohr. Hän työskentelee kotoa käsin ja tekee keskimäärin yhden tilaustyön vuodessa. Jotkut ovat valmiita odottamaan neljäkin vuotta, että saavat naisen maalaaman aikaraudan hyppysiinsä.

Museon jälkeen olin jo melko poikki kävelystä ja kalliista kelloista, joten ison kaupungin tyyliin hyppäsin huippuhienoon ratikkaan, josta jäin pois viileimmällä shoppailukadulla. Hetken haistelin kaupungin tunnelmaa, kävin hakemassa junaeväät ja menin junaa odottamaan.

Kaiken kaikkiaan pikaisesta Geneve-järven reissusta jäi sisälle seesteinen olo. Jos pakko olisi jäädä Sveitsiin asumaan, niin jäisin näihin maisemiin.

Sul tetto del mondo, o almeno del Ticino

Olen tässä vaiheessa jo lokoisasti kotona Suomessa, mutta tarkoitukseni on yhä saattaa blogi arvoiseensa loppuun. Pari tekstiä on vielä suunnitteilla.

Verzascan kaunista jokirantaa tallustaessa minua puri patikointikärpänen ja hyvien säiden aikaan teinkin suunnilleen yhden valikoidun patikkaretken viikossa. Sveitsissä reitit ovat säntillisesti merkattuja ja useimmiten miellyttäviä kävellä. Hienoja polkuja on varmasti ympäri Sveitsiä. Itse keskityin Luganon lähialueisiin.

Jokainen vaihto-oppilas tulee ravaamaan Luganon vierustoilla olevia vuoria, Brètä ja San Salvatorea, kyllästymiseen asti. Monte Brèn takana on kuitenkin Monte Boglia, jonne kipuamisen voi tehdä yhtä helpoksi kuin kummankin vakiovuoren. Patikoinnin helpottamiseksi voi ottaa bussin Brèn kylään ja sieltä aloittaa nousemisen. Brèn kylästä Boglian huipulle on nousua noin 700 metrin verran.

Minulla oli suunnitelmana pyytää muita mukaan ja ottaa bussi Brèn kylälle. Kukaan ei tullut mukaan, koska he eivät ilmeisesti eläneet samassa aikataulussa minun kanssani. He olisivat tarvinneet ehkä enemmän lämmittelyä, kuin edellisenä päivänä whatsapp-ryhmään heitetty: "Hei haluisko joku lähtee huomenna?" Noh, aamupalan jälkeen aloin katselemaan bussiaikatauluja ja totesin, että niitäkin olisi pitänyt ehkä katsoa aiemmin: seuraava lähti kahden tunnin päästä. Lähdin sitten Luganon pohjalta asti taapertamaan sillä aikaa kun bussikuskit otti lunkisti.

Brèlle asti menin kuin Veikka Gustafsson Laajavuoren huipulle, välinpitämättömänä. Ne maisemat oli jo nähty monta kertaa. Brèn kylältä lähtien oli jo mielenkiintoisempaa. Metsä oli erikoisen harvasti pitkillä puilla täytetty ja puiden vaaleanvihreät lehdet kimaltelivat kauniisti aurinkoisena päivänä.

Metsän loppuessa alkoi vaaleanruskea tamppautunut niittymaisema. Boglian huippu oli vielä hetki sitten ollut lumen peitossa ja luonto vasta heräili. Kärpäset olivat heränneet ensimmäisinä. Multainen polku mutkitteli Italian ja Sveitsin rajaa halkovaa vuorenharjannetta huipulle asti. Maisemat huipulta olivat ensiluokkaiset. 1500 metrin korkeudesta näki kaikki Luganoa ympäröivät ja vähän kaukaisemmatkin huiput. Lugano ympäröivine nyppylöineen oli pikkiriikkinen. Paljon ihmisiä oli huippua koristavan ristin ympärillä eväitään syömässä. Jotkut olivat jääneet hieman pidemmäksikin aikaa nurtsille lojumaan ja Luganon laakson maisemia ihailemaan.

Rajapyykki

Alas ei tarvinnut mennä samaa reittiä, vaan takaisin Brèn kylään kiertävä polku jatkui vuoren taakse yhä rajaviivaa pitkin kulkien. Vuoren varjopuolella oli vielä pieniä lumilänttejä jäljellä ja polku oli osittain melko vetinen. Paluumatkan alkupätkä oli todella jyrkkä ja mutkikas, mutta alhaalla polku loiveni ja muuttui lopulta melko puuduttavaksikin, kun tasaiselta metsäpolulta ei liiemmin edes maisemia näkynyt. Palatessani Brèn kylään busseja olisi luultavasti lähtenyt tiheämmin, mutta kun kerta leikkiin olin ryhtynyt, niin jatkoin bussipysäkin ohi alas vievää tietä jalan.

Toinen hieno patikointireitti löytyi Monte Barilta. Sinne sain mukaan tšekkiläiset Radimin ja Janin ja sinne oli jo pakko ottaa bussikin. Bussimatkaa oli noin 40 minuuttia ja se vei vajaaseen 1100 metriin. Siitä lähdettiin nousemaan nopeasti ylöspäin. Aluksi oli pikkupätkä metsää, mutta nopeasti metsä loppui ja ympärillä oli vain hienot maisemat. Monte Bar sijaitsee Luganon ja Bellinzonan laaksojen välissä ja täten noustessamme vasemmalla näkyi koko ajan kaukaisuudessa Lugano-järvi.

Radim ja Jan olivat kovassa kunnossa. Radim teki usein kymmenien kilometrien mittaisia maastopyörälenkkejä ja Jan juoksi pitkiä juoksumatkoja. He olivat yhdessä myös saaneet houkuteltua suuren osan vaihtareista kiipeilykurssille. Jäin auttamatta peränpitäjäksi, mutta se oli hyvä tekosyy pysähdellä kuvaamaan. Reissua oli venytetty pitkälle alkukesään, koska 1800 metrin korkeudessa olevalla huipulla oli pitkään lunta. Lunta siellä oli vieläkin vähän, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Radim pääsi pyöräyttämään lumiukonkin. Huipulla lämpötila oli vain hivenen yli kymmenen astetta, joten taukotakki tuli tarpeeseen.

Reilun 700 metrin nousun jälkeen laskeuduimme 1300 metriä aina Tessereten kylään ja takaisin bussiin. Laskeutuminen kulki jälleen hienoa reittiä vuorenharjannetta pitkin ja pitkän aikaa oikealla näkyi Locarno ja Lago Maggiore -järvi samalla kun Lugano koristi yhä vasenta puolta. Suoraan edestä bongasimme Monte Tamaron, jonka rinteille on rakennettu jonkinlainen koko perheen seikkailukeskus. Reittimme kulki myös jälleen yhden ristin, Motto della Crocen, kautta. Kaiken kaikkian Monte Barin reitti oli paras polku mitä vaihtoaikana kerkesin tallaamaan.

Näiden lisäksi tein pienempiä patikointeja siellä täällä, mutta nämä kaksi jäivät parhaiten mieleen. Patikointi-intoa olisi riittänyt enemmänkin, mutta kokeet tulivat tielle ja aikaa ei enää ollut. Kesäkuun alussa koko Lugano hiljeni, kun kaikki vaihtarit olivat ennakkotiedoista poiketen nenät kiinni kirjoissa.

Informazioni turistiche

Ticinon kantonissa Valle Verzasca on paikka, mikä on pakko nähdä. Isäni tuli puolisonsa kanssa käymään ja Verzascan laakson olin säästänyt heille. En ollut sitä itse vielä nähnyt, mutta kaikki olivat siitä puhuneet. Pohjimmiltaan kyse on joesta, joka on kaivertanut itselleen väylän kallioon laakson pohjalle, samalla muovaten kalliosta mitä ihmeellisimpiä muotoja. Joen varrella on keskiaikainen maanviljelijöiden epäkäytännöllisen oloinen silta, Ponte dei salti, ja joki päättyy patojärveen yhden Euroopan korkeimpiin kuuluvan padon kylkeen. 220 metriä korkea pato tuli tunnetuksi 007 Goldeneye -elokuvan alkukohtauksesta.

Menimme paikan päälle vuokra-autolla, jolloin pääsin kokemaan ensimmäistä kertaa Sveitsiä autolla. Kuvittelin homman vähän paremmaksi, mutta ilman maksullisia moottoriteitä matka ei etene mihinkään. 20 kilometrin matka ei ole mikään Jyväskylä-Tikkakoski –rykäisy: puolen kilometrin välein tulee liikenneympyrä ja liikennettä riittää aina, vaikka pahimmillaan se on iltapäivisin kun italialaiset palaavat kotiinsa.

Pääsimme kuitenkin perille. Ensin pysähdyimme padolle ja sen jälkeen jatkoimme jokea ylös Lavertezzoon, jossa sijaitsee tuo kuuluisa silta. Jos paikalla haluaa enemmän patikoida, niin joen yläjuoksulle kannattaa ottaa bussi ja tallata sitten joen vartta pitkin alas aina Lago Maggiore -järvelle asti. Me menimme autolla sopivalle paikalle ja teimme siitä pienen lenkin joen ympäristössä. Paikka on aivan täydellinen aurinkoisen ja lämpimän päivän piknikkiin. Eväät messiin ja kallioille lepäämään. Joen vesi on uskomattoman kirkasta ja syvän turkoosia. Ympäröivät vuoristomaisemat vielä kehystävät näkymän loistavasti.

Tehokkaana turistioppaana en päästänyt pariskuntaa lepäämään lomallaan ja toisena kohteena oli jälleen Bellinzona. Tällä kertaa keli oli vähän harmaampi, mutta toisessa pienemmistä linnoista oli avattu melko huikaiseva linnan torniin rakennettu museo ja toisessa oli avattu sarjakuvanäyttely. Ostimme Castelgrandesta sarjaliput, joilla pääsi kaikkiin linnoihin sekä erääseen palatsiin kaupungin laidalla. Palatsi itsessään oli hieno, mutta se oli täytetty jonkin venäläisen tusinataiteilijan töillä sveitsiläisten ja venäläisten pitkää ystävyyssuhdetta kunnioittamaan (?).

Vierailulle sattui yksi sateisempikin päivä, joten lähdimme Ticinolaiseen ”shoppailuparatiisiin” Mendrision FoxTowniin. Se on ilmeisesti Keski-Euroopan suurimpia outlet-tavarataloja; 160 eri merkin outlet-liikettä saman katon alla. Tuotteet eivät olleet pelkästään vaatteita vaan myös elektroniikka ja muuta tilpehööriä. 160 liikkeen lisäksi tavaratalossa tuntui olevan saman verran parkkihalleja ja kaikki olivat yhtä täynnä. Kiersimme pitkään muiden parkkipaikkaa etsivien letkassa, kunnes saimme pikku-Puntomme parkkeerattua kyseenalaiselle paikalle kahden kerroksen väliin.

Hintataso ei ollut mitenkään erityisen alhainen. Merkit vaihtelivat laadukkaista luksusmerkkeihin ja houkuttelevia hintoja löytyi vasta kun outlet-hintaa oli alennettu reilusti.

Iskän ja Hilkan kanssa tuli nähtyä jonkin verran myös Italian puolta Lugano-järven rannasta Gandriasta eteenpäin ja sekin oli ihan näkemisen arvoista aluetta. Siellä on mukavia pikkukyliä rannan täydeltä upeissa maisemissa, kuinkas muuten. Lisäksi tämä aivan Luganon vieressä sijaitseva Italian puoli on hyvä vaihtoehto majoittumiseen, jos auto löytyy. Luganolaisen halvimman hotellihuoneen hinnalla saa Italian puolelta huoneen, jossa on parveke järvelle.

Tämä vierailu oli viimeinen varsinainen sukulaisten vierailu täällä Luganossa. Turistioppaan työt ovat jotakuinkin ohi, joskin Linda tulee vielä kesäkuun lopussa reissaamaan minun kanssa viikoksi. Nyt onkin päällimmäisenä mielessä kesäkuun 11. päivä alkavat kokeet, joihin olen lueskellut toukokuun alusta lähtien. En uskonut innostuvani liikaa opiskelemaan vaihdossa, mutta mielenkiintoiset kurssit ja typerä koesysteemi motivoivat näyttämään kaapin paikan. Vielä kuitenkin joitakin reissujakin teen ja Valle Verzascan maisemissa minua pisti patikkaitikka sen verran pahasti, että lähes joka viikko on tullut oltua uusien maisemien etsinnässä. Niistä tarinaa ensi kerralla.

Mamma mia

Luzernin keikasta kaksi päivää ja olin taas juna-asemalla. Tällä kertaa kuitenkin olin siellä vastassa äitiäni, joka tuli muutamaksi päiväksi ihmettelemään poikansa nykyistä elinympäristöä. Matka oli mennyt hyvin ja erityisen käteväksi osoittautui jälleen kerran Milano Malpensan ja Luganon väliä kulkeva bussi. Se on ehdottomasti helpoin ja edullisin yhteys Luganosta maailmalle. Uusi hotellituttavuuskin (Hotel Zurigo) sai hyväksynnän, kun hieman nyrpeän oloinen vastaanottohenkilö antoi yllättäen äitille heti kättelyssä ilmaiseksi paremman huoneen, ylimmästä kerroksesta ja parvekkeen kera.

Vierailuajankohtaan osui kolme koulupäivää, joten kokonaisia päiviä yhdessäoloon oli vain yksi. Valitsimme pääkohteeksemme Bellinzonan. Se on Ticinon kantonin pääkaupunki, joka on tunnettu sen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvista kolmesta linnasta.

Bellinzonan keskustassa oleva Castelgrande on nimensä mukaisesti linnoista suurin ja sen museossa pyörii mielenkiintoinen pätkä kaupungin ja linnojen historiasta. Castelgrande rakennettiin laakson pohjalla olevan kallionjärkäleen päälle; ensimmäiset kirjoitukset linnoituksista paikalla ajoittuvat noin 400 jKr. Linnoituksen sijainti on äärimmäisen strateginen. Se sijaitsee tärkeimpien alppireittien risteyksessä ja sen verran kapeassa kohdassa laaksoa, että laakso oli helppo sulkea liikenteeltä.

Bellinzonasta tuli suuri rahanlähde tullimaksujen takia ja se oli siksi haluttu kohde valtaajille. Hyökkäyksiä tuli pohjoisesta ja etelästä, ja 1500-luvulla se oli Milanolaisen Sforzan suvun hallussa. Milanolaisten käsissä Bellinzonan linnoitus kasvoi suurimpiin mittoihinsa vain tullakseen osittain tuhotuksi maavyöryssä.

Kaksi muuta linnaa sijaitsevat ylempänä rinteessä ja niihin kävely käy hyvästä päiväretkestä. Näiltä pienemmiltä linnoilta on hienot näkymät laaksoa pitkin aina Locarnoon ja Lago Maggiore -järvelle. Bellinzonan kaupunki on itsessään myös kaunis käppäilykohde. Harmi vain että vierailupäivämme oli sunnuntai, jolloin koko Sveitsi on kuollut ja kaupungissa on auki vain kaikista surkeimmat pizzaluukut ja kahvilantapaiset.

Muut päivät kuluivat kivasti Luganossa. Uusi mukava tuttavuus oli lounaspaikka Bistrot 61. Sen hintataso oli Luganoksi todella kelvollinen ja ruokakaan ei ollut hassumpaa. Onneksi satuimme myös hoksaamaan jo ulkoa olevasta kyltistä mielenkiintoiset annokset, koska ruokalistan tilalla oli tarjoilijan italiankielinen suullinen konekiväärilista.

Viimeisenä päivänä tyhjensimme pajatson mitä tulee täydellisen luganolaisen turistipäivän ohjelmaan. Päivä alkoi lounaalla Pasta e Pesto -ravintolassa. Sen liikeideana on, että ravintolassa ei ole tarjoilijoita, vaan ruoat haetaan luukulta itse. Sillä säästetään hinnoissa, jolloin meidän pasta-annoksen, viinilasin ja kahvin hinnaksi jäi ainoastaan 17 frangia (n. 14 euroa). Ruoka oli todella hyvää (löysimme vihdoin salsa di nocia, Marikalle terkut) ja paikka oli erittäin viihtyisä: modernisti hyvällä maulla sisustettu.

Mahat täynnä otimme paikallisjunan Caslanoon, Alprosen suklaatehtaan kotipaikkaan. Teimme päivän kannalta parhaan valintamme ottamalla päiväliput paikallisliikenteeseen, koska se on pidemmillä matkoilla samanhintainen kuin kaksi yhden suunnan lippua. Alprosen suklaatehtaalla on pieni suklaamuseo, jossa jälleen nyrpeä nainen ojentaa ensin sulassa suklaassa uitetut leipätikut kouraan ja sen jälkeen pääsee ihailemaan vanhoja suklaa-automaatteja ja tekemään kierroksen tehtaassakin. Pandaan verrattuna Alprosen tehdas oli pienempi ja hieman uudempi. Muutamia samoja koneita näkyi siellä täällä.

Museosta ainut uloskäynti oli tehtaanmyymälän kautta. Tarjonnan helmi on suklaalla päällystetyt mantelit, joihin on vielä heitetty kaakaokerros päälle. Jos käyt liikkeessä, älä missaa näitä. Muuten hämmennystä herättivät erimerkkiset suklaat hyllyillä, joissa ei ollut merkintää valmistuspaikasta. Etenkin kun muun merkkisissä suklaissa oli UTZ ”reilun kaupan” -merkki, mutta Alprosen omilla logoilla olleissa suklaissa ei kestävästä kehityksestä ollut tietoakaan.

Reput täynnä suklaata aloimme miettiä, että äitin Lugano-vierailusta puuttuu enää jompi kumpi Luganon vuorista. Tarkistin kännykällä molempien köysiratojen aikataulut ja sveitsiläiseen tyyliin niiden kuskit menivät jo ennen iltakuutta tutimaan. Harmistuneena siitä ajatuksesta, että äitiltä jäisi näkemättä Luganon hienot vuoristomaisemat, aloin miettiä vaihtoehtoja. Yhtäkkiä välähti, että olin nähnyt bussin Monte Brèn rinteillä ja samalla, että meillä oli taskussa päiväliput Luganon ympäristön paikallisliikenteeseen. Raivokkaalla kännykkäsurfailulla yhdistelin meille reitin Luganon rautatieasemalta aina Brè:n kylään.

Matka Monte Brèlle oli onnistuneessa päivässä kirsikka kakun päällä. Bussimatka on mahdollisesti vielä köysirataakin hienompi: ilta-aurinko, paikallisten mielipuoliset lukaalit huikaisevissa maisemissa ja bussikuskin äärimmäinen ammattitaito pikkuruisella serpentiinitiellä. Brèn kylästä Monte Brè:n huipulle on kilometrin pituiset portaat, joiden aikana maisemat vain koko ajan paranevat. Näkymät Monte Brèltä Luganoon päin ovat vasta puolet vuoren viehätyksestä, toiseen suuntaan aukeaa lähes yhtä huikea maisema. Koko päivän reissamisen hinnaksi tuli 12,40 frangia, joten pelkän köysiradan 25 frangin hintaan verrattuna toteuttamamme päiväohjelma on erittäin suositeltava vaihtoehto.