I treni Svizzeri sono sempre puntuali

Eräänä maanantaina minulla oli ennen luentoa hetki aikaa selailla nettiä. Surffailin Sveitsin rautateiden sivustolla, koska mieleni halaji Geneven kansainväliseen autonäyttelyyn. Vaihtoehtojani puntaroidessa viereeni istahti Radim. Sanoin hänelle ohimennen, että haluaisin mennä Geneveen, jolloin hän välittömästi kysyi: ”Milloin? Minä menen torstaina, autonäyttelyyn.” Torstaita olin ajatellut minäkin, joten yhteinen matka oli selvää pässinlihaa ja Radimilla olikin kaikki jo valmiiksi suunniteltuna. Vaihdossa ei ole vaikeaa saada matkaseuraa.

Itsekseni olin pyöritellyt mahdollisuutta yöpymisestä Genevessä ja itse kaupungin näkemistä toisena päivänä, mutta koska yöpyminen oli verrattain kallista ja päivän junalippu likimain yhtä kallis kuin yhden suunnan junalippu Geneveen, oli Radimin ehdottama päiväretki lopulta passeli ratkaisu. Tietenkin siihen kuului 12 tuntia junamatkustusta, mutta kyllähän sen yhtenä päivänä viikosta kestää.

Kello herätti minut kun kämppikseni Matteo ei ollut vielä mennyt edes nukkumaan. Pakkasin repun täyteen eväitä ja lähdin talsimaan juna-asemalle. Radim siellä jo odottelikin meidän kello 5.10 junaa Zürichiin. Tarkoituksena oli jatkaa yöunia ainakin ennen vaihtoa Zürichissä, mutta minulle se osoittautui mahdottomuudeksi. Matkustimme nimittäin kallistuvakorisella ICN-junalla, Sveitsin Pendolinolla, joka siis yrittää kallistaa vaunua mutkan suuntaisesti, ettei ihmisten sisällä tarvitse kallistella. Minulle tuli junan kiemurtelusta niin huono olo, etten voinut silmiäni ummistaa.

Ajankuluksi googlettelin matkapahoinvointia Sveitsin junissa ja ongelma paljastui kokemaani suuremmaksi. Useat ihmiset ovat valittaneet pahoinvoinnista ICN-junissa jo niiden ensimatkasta lähtien. Asiasta oli tehty tutkimuksia ja ties mitä selvityksiä. Ongelman arvioitiin olevan vaunujen antureissa, jotka eivät ennakoineet radan muotoja aivan oikein. Kun rupesi tarkemmin katselemaan työläisistä ja opiskelijoista täyttyvää junaa, alkoi nähdä kalpeita kasvoja ja paikkojaan menosuuntaan osoittaviksi vaihtavia ihmisiä.

Junamatka meni siis ulos tuijotellessa ja mikäs siinä tuijotellessa, kun maisemat olivat mitä mainioimmat. Ennen Zürichiä oli vuorien ilotulitusta ja sen jälkeen kauniita ranskankielisiä kyliä järven rannassa. Yhden sellaisen kylän jälkeen junamme pysähtyi keskelle peltoa. Radim jatkoi nukkumista ja minä katselin vain ulos. Vartin seisomisen jälkeen tuli ranskankielinen kuulutus, jolle muut matkustajat hörähtivät. Radim heräsi, katsoi kelloaan ja sanoi, että tunnin päästä olemme Genevessä. Kun huomautin, että olimme seisoneet sillä pellolla jo melko pitkään, Radim sanoi kuuluisat viimeiset sanat: ”Sveitsiläiset junat eivät ole koskaan myöhässä.”

Tuli lisää ranskankielisiä kuulutuksia, jotka joskus kyllä käännettiin myös saksaksi, ja juna vain pysyi paikallaan. Käytävän toisella puolella istunut mies ystävällisesti käänsi meille kuulutukset. Valitettavasti niiden informaatiotaso oli nolla: junassa oli vikaa ja kukaan ei tiennyt kauanko vian selvittämisessä menee. Ennen pitkää juna nytkähti liikkeelle, takaisin tulosuuntaan, ja tuli vielä viimeinen kuulutus, jossa kerrottiin että raiteet olivat rikki ja juna ei saanut niistä sähköä. Se tarkoitti sitä, että jouduimme palaamaan, emme ainoastaan edelliselle asemalle, vaan vielä sitäkin aiemmin olleelle Bielin asemalle, josta meidän täytyi ottaa juna Berniin, ja josta vielä jouduimme vaihtamaan junaa Geneven suuntaan menevään.

Informaatiota oli ranskaa tai saksaa osaamattomalle todella vähän saatavilla. Kaikki tieto piti nyhtää kanssamatkustajilta tai siellä täällä vilahtavalta konduktööriltä. Kaikesta huolimatta olimme ennen pitkää löytäneet junan Geneveen, tai tarkemmin Geneven lentokentälle, jonka vieressä Palexpo-messuhalli on.

Olimme kolme tuntia myöhässä aikataulusta, joten viimeisen puolituntisen junassa pyhitimme eväiden syömiselle ja näyttelysuunnitelman hiomiselle. Meille jäi tehokasta näyttelyaikaa suunnitellun seitsemän tunnin sijasta vain reilut neljä. Junan pysähtyessä sinkouduimme suoraan lippuluukulle ja sisään näyttelyyn. Pääprioriteettina olivat kalliiden autojen valmistajat ja, jos aikaa jäisi, katsoisimme muitakin.

Halleja oli yhteensä seitsemän ja niistä kuudessa oli autoja ja yhdessä autotarvikkeiden valmistajia. Näyttelypinta-alaa Palexpossa on karkeasti puolet enemmän kuin Helsingin messukeskuksessa. Messuille oli hyvä tulla viikolla, koska silloin on kuulemamme mukaan paljon vähemmän ihmisiä liikenteessä. Ihmisiä kyllä riitti nyttenkin, joten en halua edes kuvitella viikonlopun kaaosta.

Aloitimme näyttelyn varsinaisen kiertämisen Ferrarista. Arvokkaiden autovalmistajien kojuilla homman nimi oli se, että autot olivat esillä lasisen aidan takana ja autoja pääsi lähemmin tarkastelemaan vain ne joilla on finanssit tai pärstäkerroin kunnossa. Elämme opintotuilla ja silmäpussimme olivat aikaisen junamatkan jälkeen polvissa asti, joten tyydyimme ihailemaan autoja aidan takaa.

Kierrettyämme Ferrarin lisäksi nopeasti Alfa-Romeon, Maseratin ja Aston Martinin, huomasimme, että meillä onkin yllättävän hyvin aikaa kiertää koko näyttely. Oli mukava ottaa vähän rauhallisemmin ja katsoa ympärilleen. Näyttelyyn oli saapunut aivan kaikenlaisia ihmisiä vauvasta vaariin ja paljon muitakin kieliä kuului kuin ranskaa. Nopeiden autojen lisäksi ihmisiä pörräsi paljon sähköautojen, kuten Tesla Model S:n, ympärillä.

Kaikista autovalmistajista ranskan Renault oli laittanut kaikista isoimman show’n pystyyn. Isot valopallot laskivat, nousivat ja vaihtoivat väriä koko yhtiön autovalikoiman yllä. Suuressa osassa oli, Luganonkin kaduilta tuttu, kaksipaikkainen koppi, Twizy, jolla Renault pyrkii ilmeisesti kutittelemaan ympäristötietoisten kuluttajien mielihyvähermostoja. Samasta kopista oli myös tiukkaviritteinen F1-versio, mutta Renaultin osasto jatkui Formula E –sarjan sähkökilpa-auton kautta aina Renaultin oikean F1-historian esittelyyn muun muassa formulamoottoreiden ja seinälle ripustetun Red Bull F1 –auton avulla.

Kaikkialla näkyi työntekijöitä käsissään suihkupullo ja rätti. Autoja, ja autot yleisöstä erottavia lasiaitoja, puunattiin jatkuvalla syötöllä. Kuvat kertovat parhaiten kiiltävistä autoista, joten ei enempää sanoja niistä.

Loppujen lopuksi neljä tuntia riitti hyvin näyttelyn pääpiirteiseen kokemiseen. Toki, jos aikaa olisi ollut enemmän, niin autoja olisi voinut ihmetellä pidempään ja lähempää. Jokaisella osastolla oli henkilökuntaa, jotka olivat innokkaita keskustelemaan autoista kaikilla niillä monilla kielillä mitkä heidän nimilapuistaan löytyi. Meidän selät ja jalat olivat niin poikki, että olimme valmiita kuuden tunnin junassa istumiseen.

Loppupuoliskon paluumatkasta tulimme tavallisella kallistelemattomalla junalla, joten minäkin pystyin ottamaan rennosti ja kirjoittamaan hieman blogia. Juna oli illan/yön viimeinen Zürichistä etelään, rajakaupunki Chiassoon , joten se pysähtyi joka ikisellä pienellä asemalla. Se saapui Luganoon vartin yli yksi ja nukkumaan pääsin joskus hieman jälkeen kahden. Vajaan 23 tunnin hereilläoloon reilu 4 tuntia näyttelyä ja 15 tuntia junailua, odotetun 12 tunnin sijaan, oli sulaa hulluutta, mutta matka oli silti todella mukava. Oli kiva nähdä myös ensivilaus pohjoisesta Sveitsistä, jonka arkkitehtuuri eroaa täysin italiankielisestä Ticinosta. Myöhemmin olisi kiva päästä näkemään lähemmin ainakin Lausanne ja Neuchâtel.

Olen alkanut lisäämään vaihtoaikani kuvia Flickriin.

Geneven autonäyttelyn kuvat kerään omaan settiinsä.

In giro per le città

Viime viikko oli erityisen turismipainotteinen. Sain ensimmäiset kolme vierastani Luganoon ja pääsin itsekin taas turistina pällistelemään nykyistä kotikaupunkiani ja vähän kaukaisempiakin kyliä. Siskoni Marika saapui miehensä Juhan kanssa pitkäksi viikonlopuksi ja tyttöystäväni Linda jäi viikonlopun jälkeen luokseni vielä seuraavaan sunnuntaihin.

Isolla porukalla olimme suunnitelleet pysyvämme Luganossa – aikaa kun ei kuitenkaan ollut kovin paljoa reissaamiseen. Valitettavasti Luganon säässä oli kuitenkin vielä menossa pohjavaihe ja ensimmäiset kaksi päivää aurinko pysyi piilossa.

Harmaille päivillekin löysimme kuitenkin helposti tekemistä kiitos Marikan italian kielen puheinnokkuuden ja Hotel Pestalozzin avuliaan vastaanottonaisen. Marika sai naiselta haltuunsa heti kättelyssä kartan, jossa oli kaikki Luganon tärkeimmät nähtävyydet. Tämän lisäksi minä sukelsin Luganon turistitoimiston kotisivuille ja noukin sieltä mielenkiintoisimmat (eli kaikki avoinna olevat) museot.

Lugano paljastui varsin helpoksi kaupungiksi tehdä turistireittejä. Kunhan vain aloittaa sopivasta kohtaa rantaa ja jatkaa rannan läheisyydessä eteenpäin, osuu matkalle monta kohdetta joissa voi piipahtaa. Me aloitimme Luganon luonnontieteellisestä museosta. Siellä esiteltiin Ticinon kantonin luonnon eri alueita näyteikkunoihin asetelluin kasvein ja täytetyin eläimin. Lisäksi oli mineraaleja, fossiileja ja parhaimpana vetonaulana lämpökamera. Eteenpäin.

Reittimme jatkui Via Nassaa pitkin aina sen loppuun asti. Matkan varrella oli yksi kirkko ja monia kellokauppoja. Via Nassan päässä oli ulkoapäin vaatimattoman oloinen kirkonkoppero, jonka vetonaulana oli kuitenkin Leonardo da Vincin oppipojan maalaama fresko. Sveitsin tunnetuinta renessanssiajan freskoa lukuun ottamatta tämä Santa Maria degli Angiolin (tai Angelin, lähteestä riippuen) kirkko oli hyvin pelkistetyn vaalea.

Nälkä tuntui viikonlopun aikana tulevan aina yllättäen ja nälästä sokeana ravintolan valintakin meinasi olla hankalaa. Luganon ravintoloissa pitää listan miellyttävyyden lisäksi tarkastaa, että ruokaa ylipäätään tarjoillaan haluttuun kellonaikaan. Ja jos ruokaa tarjoillaan, saattaa vielä erikseen olla määritelty missä osassa ravintolaa sitä tarjoillaan: terassilla, sisällä, tiskillä, portailla, pizzauunin vieressä jne. Jostakin syystä meidän turistirykmentti ei koskaan ollut samassa aikataulussa paikallisten kanssa ja halusimme aina ruokaa, kun paikalliset ryystivät kahvia tai kahvia, kun paikalliset illallistivat. Mahat Luganossakin saa kuitenkin täyteen, joskin saa lompakonkin tyhjäksi, jos eksyy liha tai kalaruokiin. Tai tilaa pullotettua vettä, limua tai mitä vain muuta kuin meidän juomavalintaa, ilmaista raanavettä, acqua dal rubinetto.

Kun aurinko tuli sunnuntaina edeltävän yön lumimyräkän jälkeen esiin, pääsimme mekin tositoimiin. Luganossa itsestään selvinä nähtävyyksinä töröttävät toisella puolella kaupunkia lähes kilometrin korkuinen Monte Brè -vuori ja toisella puolella lähes yhtä korkea San Salvatore. Molempien huipulle menee köysiratajuna ja Monte Brèn juna oli juuri edellisenä päivänä avannut kautensa. Pistimme aurinkolasit päähän ja lähdimme Brèn juurelle. Köysiratoja on Brèllä kaksi: ensimmäinen on automaattinen juna, joka tekee neljän minuutin matkan seuraavalle pysäkille, jossa vaihdetaan junaa. Seuraava menee sitten jo vuoren huipulle asti monen pysäkin kautta, joissa juna ei kuitenkaan tuntunut päästävän ketään ulos tai sisään.  Junan nytkähtäessä liikkeelle ensimmäisen kerran jokaisella taisi vilahtaa elämä silmien edestä, mutta mitä pidemmälle juna nytkytti, sitä luottavaisemmiksi tulimme, että se kuljettaa meidät päätepysäkille asti.

Brèn huipulla on kaksi ravintolaa ja yksi kirkko. Alkuperäinen kirkko oli purettu Hotelli Brèn tieltä, mutta lopulta oli päätetty pystyttää uusi kirkko vuoren korkeimmalle kohdalle. Edellisen yön lumisateen jäljiltä huipulla oli myös paljon auringossa nopeasti sulavaa lunta, mutta meillä kaikilla oli onneksi sääilmiöön täydellisesti sopivat varusteet. Liukastelimme kaupunkitossuillamme näköalapaikalle ja kirkolle, mutta huipulta kilometrin päässä olevan Brèn pienen kylän jätimme katsastamatta, koska kylään meneviltä rappusilta puuttui talvikunnossapito.

Mainittakoon, että samana aurinkoisena päivänä kävimme nopeasti vielä katsomassa toisen Luganon auki olevista museoista, Museo Cantonale D’Arten, koska sinne oli ilmainen sisäänpääsy kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Edellisenä päivänä jätimme sen väliin korkean sisäänpääsymaksun takia ja nyt tuuletimme onnistunutta päätöstämme. Menimme museoon 20 minuuttia ennen sulkemisaikaa, mutta meille riitti kymmenen minuuttia sen nykytaiteellisen tarjonnan katsastamiseen.

Maanantaina Marika ja Juha lähtivät aamusta aikaisin Milanoon nähdäkseen siitä vielä siivun ennen paluulentoa. Minä menin kouluun ja Linda jäi hengailemaan Luganoon. Pysyimme Luganossa Lindan kanssa vielä pari yötä, jotta minä pääsin luennoilleni ja sain maksaa vuokrani. Keskiviikkona sään helliessä lähdimme katsomaan miltä Italian puolella näyttää.

Linda ei ollut koskaan käynyt Italiassa, joten Pohjois-Italian ilmiselväksi vetonaulaksi valikoitui myyttinen Venetsia. Tämän lisäksi Matteo-kämppis suositteli Milanon ja Venetsian väliin sijoittuvaa Veronaa. Nopeasti Italian turneen reitiksi muodostuikin Verona, Venetsia ja jos aikaa jäisi, Milano. Luennon, vuokranmaksuviivytysten ja junien viivästelyjen takia saavuimme keskiviikkona Veronaan vasta pimeän laskeuduttua. Verona ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi, vaan löi heti ällikällä. Kävelimme yöpaikkaamme kohti lähes Jyväskylä-Vaajakoski moottoritien levyistä vaalealla kivellä päällystettyä pääkatua pitkin ja hymy nousi jo korvien yläpuolelle, kun astuimme historiallisen keskustan porteista sisään Piazza Brà -aukiolle. Pyöreän aukion keskellä on suihkulähteillä höystetty puisto ja sen laitamilla turistienryöstöravintoloita upeissa vanhoissa värikkäissä rakennuksissa sekä tietysti Veronan gladiaattoriareena. Aukiolta lähti jälleen valkoisella kivellä päällystetty Via Mazzini, Veronan tärkein ostoskatu, jota pitkin jatkoimme matkaa majapaikkaamme.

Majapaikkamme ansaitsee erityiskiitokset, joten nyt on pakko hieman hehkuttaa. Valitsimme B&B Relais Arenan Booking.com sivuilta sen huokean hintatason ja huikean 9,5/10 asiakasarvioiden keskiarvon takia. Relais Arena on nuoren perheen pitämä bed & breakfast -majapaikka antiikkisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa aivan Veronan historiallisen keskustan läheisyydessä. Omistaja Andrea otti meidät heti iloisesti vastaan ja ensitöikseen päästi väsyneet matkustajat huoneeseensa. Huone oli meille kahdelle valtava ja ilmeisen hiljattain kunnostettu kylpyhuonetta myöten. Isolle sängylle oli mukava rojahtaa tavaroiden roudaamisen jälkeen. Hetken matkasta toivuttuamme menimme alakertaan, jossa Andrea antoi meille Veronan kartan, johon hän merkkasi paikat joissa kannattaa syödä ja paikat, jotka kannattaa kiertää kaukaa. Testasimme ensimmäisenä iltana yhden hänen suosituksistaan ja se osoittautui oikeasti hyväksi paikaksi hinta/laatu-suhteeltaan. Suosittelen Relais Arenaa kaikille Veronan matkaajille. Emme voineet uskoa kuinka hyvän huoneen saimmekaan tähän hintaan. Asiaan loi tietysti kontrastia myös Luganon silmiä kirvelevät yöpymishinnat.

Perinteinen Veronalainen rakennustyyli, jossa vuorottelee punainen tiili ja valkoinen kivi.

Illalla tutkailimme hieman Veronan tarjontaa ja totesimme, että on parasta ostaa 15 euron Verona Card, jolla pääsee kaikista mielenkiintoisimpiin nähtävyyksiin. Yksittäiset sisäänpääsyliput olivat monessa paikkaa kiinnitetty kuuden euron hintaluokkaan. Ensimmäisenä menimme Veronan Arenalle, joka jälkikäteen tarkasteltuna oli molempien mielestä vaikuttavin nähtävyys. Eihän siellä maisemien ja itse rakennelman lisäksi ollut sen ihmeempää nähtävää, mutta jollakin tavalla tunnelma oli tiivis, kun entisaikojen hirveyksien näyttämöllä rakennettiin täyttä häkää oopperalavaa.

Tietysti meidän piti Veronassa nähdä myös Julian parveke ja Verona Cardilla pääsimme myös sisälle Julian taloksi kutsuttuun tönöön. Sisällä nyt ei paljoa nähtävää ollut: hieman vanhaa näytelmärekvisiittaa ja keskinkertaisia valokuvia. Kävin kuitenkin Julian parvekkeella kuvaamassa alhaalla parveketta kuvaavia turisteja, jotka kuitenkaan, kumma kyllä, eivät halunneetkaan enää kuvata parveketta jolla joku maitonaama sohii järkkärin kanssa.

Parvekkeen jälkeen nähtävyydet paranivat: pakollisia kirkkoja, arkeologisia kaivauksia, kellotorni, roomalainen amfiteatteri. Verona on upea kaupunki ja Adige-joen varrella auringon paahtaessa Lindakin pääsi maistamaan aitoa italialaista fast foodia: suomalaisittain sämpylä, italiaksi panino. Parhaimmillaan noin kolmella eurolla saa pään kokoisen sämpylän, jonka välissä on italialaisia herkkuja, kuten ilmakuivattua kinkkua, rucolaa, mozarellaa, salamia tai jopa kokonainen paneroitu possun lehtipihvi. Kylkeen jääkylmä limu ja ABC:n muovipussissa kuivettuneista viiden euron koppuroista ei voi puhua edes samana päivänä.

Viimeisenä yönä Veronassa katsastimme Venetsian majoitustarjonnan ja päädyimme kahden tähden Hotel Falieriin. Nopealla seutujunalla hurautimme Venetsiaan puolessa tunnissa ja kyllähän senkin ensipuraisu oli vaikuttava. Veronassakin oli jo turisteja, mutta Venetsiassa niitä oli 2-3 kertaa enemmän. Aurinko porotti ja vesi liplatti, kun roudasimme pakaasimme hotellille. Hotellinkin ensipuraisu oli vaikuttava. Veronaan verrattuna hintaluokassa ei tapahtunut tiputusta, mutta majapaikan tasossa kyllä hieman. Ensimmäisessä huoneessamme oli niin sankka kloorin haju, että silmät alkoivat heti vuotaa ja hengittäminen oli vaikeaa. Pikainen palaveri ystävällisen vastaanottomiehen kanssa ja pian saimme huoneen, jossa saattoi jo hengittää.

Alkukankeuksien jälkeen Venetsia alkoi avautua. Kaupunkina se ei jäänyt sydämiimme yhtä vahvasti kuin Verona, mutta kyllähän puupölkkyjen päälle mereen rakennettu ja arkkitehtuuriltaan eittämättä vaikuttava kaupunki on pakko kokea edes kerran. Nähtävyyksistä herttuan palatsi, Palazzo Ducale, oli melko hieno rakennus ja sen asekokoelma erityisen mielenkiintoinen. Samaan hintaan pääsimme myös museoon, jossa oli runsaan taulukokoelman seassa myös antiikkisia esineitä, kolikoita, patsaita, karttoja ja kirjoja, joita minä olisin mielelläni ihmetellyt vielä pidempäänkin.

Jos cappuccinosta ei halua maksaa 9 euroa, niin Venetsiassa, jos missä, kannattaa katsoa missä asioi. Melko pienellä vaivalla kuitenkin löysimme ruokapaikat ja lopulta kuppilan missä Linda pääsi kokemaan ensimmäiset italialaiset kahvit tiskillä; due cappuccini al banco, per favore. Ilma oli sakeaa, kun saman tiskin ääressä kahvilallinen porukkaa ryysti aperitivojaan ja me kietaisimme kahvimme huiviin. Kunnollisen cappuccinon makunautinto on kuitenkin aina valloittava, paikasta riippumatta.

Sunnuntaina, Lindan lähtöpäivänä, kerkesimme vielä muutamaksi tunniksi Milanoon lyhyelle turistikierrokselle. Milanossa se tarkoittaa tietenkin tuomiokirkkoa ja sen vieressä olevaa yhtä maailman vanhimmista ostoskeskuksista, Galleria Vittorio Emanuele II. Mieleenpainuva oli kuitenkin myös Gallerian vieressä oleva McDonald’s, jossa tilasimme ensin ruokamme automaatista ja sen jälkeen nousimme näköalahissillä yläkertaan nauttimaan ateriamme.

Miniloma Italiassa oli kaiken kaikkiaan onnistunut reissu. Matkustustahti oli melko tiivis, mutta ainakin kerkesimme näkemään monenlaista. Sesongin ulkopuolella tai sen reunamilla matkustamisessa on se huono puoli, että turistit eivät ole kadonneet minnekään, joten jonoilta ei välty, sekä se, että useiden nähtävyyksien ympärillä on rakennustelineet vuosittaisia kunnostuksia varten. Eipähän ainakaan tuhraudu aikaa niiden valokuvien ottamiseen, jotka löytyvät kaikkien muidenkin albumeista. Sen sijaan voi vähän hengähtää ja katsella ympärilleen.

Tanta neve e tanto sole

Yliopiston kansainvälisten suhteiden toimistossa työskentelee harjoittelijana Stefano. Hän valmistui itse kandidaatiksi media-alalta viime vuonna, mutta ei halunnut aloittaa maisterin tutkinnon tekemistä. Sen sijaan hän ryhtyi harjoittelijaksi opetellakseen englantia ja saadakseen työkokemusta. Stefanon päätoimenkuva vaikuttaa nyt olevan ohjelman järjestäminen meille vaihtareille.

Tervetuliaisiksi Stefano oli järkännyt koko vaihtariporukan mukaan yliopiston liikuntapalveluiden perisveitsiläiselle kelkkailu ja fondue-retkelle. Kelkkailun sai halutessaan vaihtaa muuhun lasketteluun ja fonduen kahteen muuhun ruokavaihtoehtoon. Pääkallopaikkana toimi Splügen jossakin päin saksankielistä Sveitsiä; matka kesti bussilla noin puolisentoista tuntia. Maisemat olivat hienot, kun noustiin Luganon noin 280 metristä Splügenin 1500 metriin ja vesisade muuttui lumisateeksi. Splügenissä oli vielä viitisen astetta lämmintä, mutta silti tuoretta (märkää) lunta oli maassa n. 15 senttiä. Vanhaa lunta olikin sitten kahta kauheammat kinokset – todella talvinen tunnelma.

Kelkkoina oli perinteistä puista käppyräjalkakelkkaa mukailevat muoviset versiot. Niitä oli rajoitetusti, joten laskimme pareittain. Nousimme muiden laskettelijoiden kanssa hiihtohissillä rinteen päälle, josta lähti metsää kohti pelkästään kelkoille tarkoitettu reitti. Tsekkiläisen Janin kanssa otimme rinteen heti haltuun: lähdimme keskikastissa, mutta olimme alhaalla ensimmäisinä. Ilman rattia kelkkaa oli hankala kääntää jyrkissä mutkissa, joten ulosajoilta ei voinut välttyä. Välillä sukelsimme itse lumeen ja välillä keilasimme facebook-materiaalia kuvaamaan jääneitä singaporelaisia. Neljänteen noin kymmenminuuttiseen laskuun oli hyvä lopettaa, kun Jan nyrjäytti nilkkansa ja kaikki vaatteetkin olivat jo likomärkiä.

Kelkkailun päätteeksi menimme sisälle lämmittelemään ja syömään. Tarjottu fondue ei saanut kehuja keneltäkään: pelkkää (vääränlaista) leipää ja erikoisenmakuista juustoa. Ilmeisesti muutkaan ruokavaihtoehdot eivät olleet kummoisia ja kaikkien ajatukset siirtyivät nopeasti paluubussissa nukkumiseen.

Samana viikonloppuna järjestimme vaihtariporukalla myös omatoimista ohjelmaa. Sää oli kuin morsian, joten helppona päiväretkivalintana kävelimme 5 kilometrin matkan Gandrian pieneen rantakylään. Tsekkiläisen Radimin mukaan aikaisemmin salakuljettajien suuressa suosiossa olleeseen kylään menee kiva pieni polku Luganojärven rantaa pitkin Italian rajaa kohti. Tällä kertaa itse kylä oli täysin autio, koska sesonki ei ole vielä alkanut. Ravintolat ja kuppilat aukeavat vasta maaliskuun loppupuolella.

Sunnuntaina suurin osa lähti laskettelemaan Airoloon ja osa meni elokuviin. Koska en laskettele ja en mene elokuviin Suomen mittakaavalla kesäisenä päivänä, otin omaa lomaa Locarnossa. Se on Sveitsin matalimmalla sijaitseva ja aurinkoisin kaupunki. Se kuuluu Luganon tavoin italiankieliseen Ticinoon ja sinne pääsee paikallisjunalla tunnissa. Olin valmiiksi katsonut, että sen mielenkiintoisimmat nähtävyydet ovat vuoren rinteillä. Ensimmäisenä niistä luostari Madonna del Sasso, suomeksi öbaut ”Kiven Madonna”. Kivenkova nimi tulee ilmeisesti siitä, että 1400-luvulla joku oli nähnyt Neitsyt Marian ilmestyvän kyseisellä kallioilla ja päättänyt rakentaa sille paikalle tällaisen pyhän rakennuksen.

Madonna del Sassoon pääsi kävelemällä Via Crucis –nimistä polkua. Mutkittelevien portaiden varrella oli pieniä alttareita, joissa oli tauluilla esitetty Jeesuksen kärsimyksiä. Luostari oli kaunis kokonaisuus upeissa maisemissa.

Luostarin vierestä hyppäsin gondolihissiin, joka vei minut vielä paremmille näköalapaikoille: vuoren päällä kulkevaan tavalliseen hiihtohissiin yhdistettynä aina 1600 metriin. Huipulla oli yllättävän lämmintä ja siellä käyskentelivät hiihtäjät, lumilautailijat, lumikenkäilijät ja itseni kaltaiset umpituristit sulassa sovussa. Niin ja olihan siellä myös taivaan täydeltä varjoliitäjiä nauttimassa optimaalisista olosuhteista. Lumihuippuja ja alhaalla näkyvää, Italian puolella pääosin olevaa, Lago Maggiore -järveä ihaillen tallustelin hissukseen alas lumista polkua gondolihissin lähtöpaikalle. Gondolihissillä pääsin taas luostarille ja ennen pitkää Locarnon kaduille. Locarno on nätti pieni kylä järven rannalla ja vuorten juurella -  samalla tavalla kuin Luganokin. Kokemusta varjosti ainoastaan reissulla iskenyt yhä vaivaava flunssa.

Kuvia on kertynyt paljon. Täytyy laittaa niitä muualle esille tässä piakkoin.