La città più bella della Svizzera

Vanha kaupunki modernin kulttuuri- ja kongressikeskuksen sisällä

Lucerne, Luzern, Lucerna on monilla eri kielillä Sveitsin kauneimmaksi kehuttu kaupunki. Lukuisten suositusten takia päädyin ottamaan asiasta selvää eräänä torstaina. Olin ostanut sille päivälle yhden biglietto giornaliero per i comunin, kavereiden kesken flexicardin, jolla saa matkustaa yhden päivän ajan Sveitsin koko rautatieverkostolla. Lipun 35 frangin hinta on lähes nimellinen, kun ottaa huomioon, että normaali aikuisen meno-paluu Luzerniin maksaa hulppeat 116 frangia. Vaikka minulla on puolen hinnan korttikin, niin flexicardilla säästin vielä lisää.

Jälleen oli siis aika varhaisen herätyksen. Tällä kertaa otin vasta aamun toisen junan, valitettavasti kiikkuvaa mallia jälleen, ja saavuin Luzerniin hieman ennen yhdeksää. Kaupungissa oli hyvä aamupöhinä päällä: työläiset ja opiskelijat sinkoilivat arkisiin koloihinsa pretzelit kourassa. En ollut myöskään ensimmäinen turisti paikalla, sillä kiinalaiset olivat jo kerenneet rantaan ruokkimaan sorsia. Päivä oli harmaa, mutta olihan kaupunki eittämättä kaunis perisveitsiläiseen tyyliin: vanha kaupunki järven rannalla, alpit taustalla.

Aluksi otin hieman välipalaa kaupungin rantaraitilla. Hienoimpien hotellien edessä järven rannalla kulkee pitkä puistomainen rantaväylä. Sen vaalealla soralla päällystettyä pintaa kuluttivat tuona aamuna pääosin nuoret naiset juoksutrikoissa ja vanhemmat naiset pienten koiriensa kanssa, sekä kiinalaiset.

Edeltävänä iltana olin jutellut Matteon kanssa tulevasta reissustani. Matteo tietysti innostui tästäkin asiasta suurikokoisen lapsen innokkuudella ja alkoi kertoa kuinka Luzernissa on aivan upea liikennemuseo. Hän on aina ollut kiinnostunut kaikesta tekniikasta ja muisti elävästi kuinka oli pienenä poikana päässyt ihmettelemään museon laitteita. Päätin palopuheen perusteella aloittaa päivän näillä kaiken maailman kuljetuslaitteilla.

Liikennöintivälineitä oli museossa toden totta aivan laidasta laitaan: vesiltä maalle, maasta ilmaan ja avaruuteen. Museo oli jaettu kolmeen halliin ja pihamaahan, josta löytyi muun muassa siipirataslaiva, maailman suurin turistikäyttöön rakennettu sukellusvene ja matkustajalentokoneen. Museokierros alkoi yhdellä suurella sveitsiläisten ylpeydenaiheella: Gotthardin eri tunnelien rakentamisella. Jo museon ulkopuolella oli reilut kymmenen metriä halkaisijaltaan oleva kaivurin terä. Tunnelin jälkeen tulivat järjestyksessä junat, autot, veneet, lentokoneet ja avaruusalukset. Museossa oli mukava kaikessa rauhassa perehtyä laitteisiin, mutta valitettavasti lentokoneisiin päästessä tunteja oli vierähtänyt jo lähes neljä ja mielenkiintomittarin varoitusvalo syttyi palamaan. Lento-osastolla oli esiteltynä muun muassa sveitsiläisten panostusta maapallon kiertämiseen kuumailmapallolla ja avaruustutkimukseen, mutta energian loppuessa ne tuli kierrettyä valitettavan pintapuolisesti.

Vaelsin museosta ulos rantaan taas syömään eväitä järvilintujen seurassa. Järven vesi oli niin kirkasta, että rannassa pystyi seuraamaan nokikanojen sukellusta pohjaan asti Full HD –laadulla.

Toivuttuani tietoähkystä suunnistin Luzernin hittikohteeseen; sähköllä toimivia busseja ihmetellen päädyin Luzernin leijonapatsaalle. Se on kymmenmetrinen pystysuoraan kallioon kaiverrettu leijona. Se toimii muistomerkkinä niille sveitsiläisille, jotka kuolivat Ranskan vallankumouksen myllerryksessä. Merkitty se oli myös kiinalaisturistien päiväohjelmaan heti sorsien ruokkimisen jälkeen. Olin ottanut kaikki pakolliset kuvat kohteesta ja jäin äimäämään monumenttia itsekseni. Heti kun laskin kamerani, viereeni lähestulkoon muodostui jono ihmisistä, jotka pyysivät minua ottamaan kuvan heistä leijonan kanssa. Tämä oli se hetki jolloin varmistin myös turistien kansallisuuden, kun eräs mies kysyi mistä olen kotoisin. Esitettyäni saman vastakysymyksen hän vastasi vähän hölmistyneenä: ”Kiinasta.”

Lopun päivästä pyörin Luzernin vanhassa kaupungissa. Kaikissa Luzernin matkakuvissa on aina mukana jompikumpi kahdesta puisesta sillasta, jotka ylittävät Luzernin jakavan joen. Toinen silloista paloi 90-luvulla ja siitä on plakaati muistutuksena sillan siinä kohdassa, josta tulipalo alkoi. Sittemmin silta on kunnostettu entiselleen. Tulipalon keskeltä feenikslinnun lailla on noussut myös turistikrääsäputiikki isoimman sillan puolessa välissä olevaan kiviseen torniin. Itse pidin hauskana yksityiskohtana sitä, että joki ei virrannutkaan järven suuntaan, vaan siitä poispäin.

Vanhassa keskustassa mielestäni puusiltojen sijaan vaikuttavinta oli rakennusten arkkitehtuuri ja julkisivut. Rakennusten muodot eroavat täysin Ticinolaisista kaupungeista ja monen ulkoseinässä oli mahtavia maalauksia. Sveitsin kauneimman kaupungin tittelin myöntämistä varten täytyy tehdä vielä hieman tutkimuksia, mutta ehdottoman tunnelmallisesta kylästä on kyse.

Tre giorni alla settimana

Koska tämä on opiskeluvaihto, niin väistämättä jossain vaiheessa tulee myös opiskelua vastaan. Opiskelin viime syksyn Suomessa maksimiteholla, ettei täällä tarvitsisi liikaa päätä vaivata, joten sain puristettua lukujärjestykseni kolmeen kurssiin, kolmena päivänä viikossa, maanantaista keskiviikkoon. En voi väittää ettei keskiviikosta alkava viikonloppu olisi jo itsessään houkuttanut, mutta rehellisesti sanottuna en joutunut luopumaan mistään mielenkiintoisesta saadakseni pitkän viikonlopun.

Luganon yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa oli minun kannaltani kaksi mielenkiintoista maisteriohjelmaa: master of finance ja master of finance and banking. Olisin saanut valita kursseja lähes mistä tahansa aineesta, mutta pitäydyin rahoituksessa, koska se on melko sveitsiläinen juttu ja sitä ei saa koskaan luettua liikaa Jyväskylän yliopistossa. Nyt kuljen käytännössä maanantaista keskiviikkoon samoilla kursseilla kuin finance and banking –maisteriopiskelijat, suorittaen kurssit:

•           Corporate banking
•           Financial Instruments
•           Derivatives

Kaikki kurssini ovat kuuden pisteen arvoisia, joten toivon kartuttavani yhteensä 18 opintopistettä, joilla pitää Kelan tädit tyytyväisinä.

Opiskelu on melko vanhanaikaista. Taululle kirjoitetaan tekstiä ja oppilaat ottavat ylös minkä kerkiävät. Jyväskylässäkään kaikki professorit eivät ole mitään binäärikoodinatiiveja, mutta keskimäärin teknologia on kotimaassa paremmin hallussa ja hyötykäytössä. Opintomateriaalia laitetaan koulun iCorsi-järjestelmään, mutta se on aina hieman vaihtelevan laatuista ja esimerkiksi kurssimonisteesta saattaa vain joku päivä ilmestyä uusi jollakin tapaa erilainen versio kesken kurssin. Kaikki professorit eivät välttämättä vaivaudu edes taulua käyttämään, vaan luento saattaa olla oppikirjaa löyhästi tapaileva, hyvin leveästi italian puolelta koukkaavalla englannilla puhuttu monologi. Yksi espanjalainen vaihtari jätti kyseisen kurssin kesken, koska ei ymmärtänyt professorin puhetta.

Lukuolosuhteet

Se mikä paikallisissa opinnoissa on hyvää, on käytännönläheisyys. Teoria jätetään apukuskin rooliin ja puolet jokaisen kurssin luennoista on assistentin pitämiä tehtäväluentoja. Professoreidenkin pitämillä luennoilla käytännön esimerkit ovat koko ajan hyvin vahvasti opetusta eteenpäin viemässä. Ainakin rahoituksessa käytännönläheisyydestä on hyötyä, kun erilaisia hinnoittelukaavoja ja muita koukeroita on noin miljoona. Laskuja tekemällä ja tehtäviä jauhamalla alkaa hahmottaa, mistä kaikessa on kyse. Olin etukäteen kuullut puheita lukuisista esityksistä ja projektitöistä joita kursseilla tehdään, mutta minun kohdalleni ovat osuneet vain yksi viikoittainen ryhmätyö ja satunnaiset caset.

Kahdesta kurssista järjestetään kesäkuun loppukokeen lisäksi välikoe nyt huhtikuussa. Välikoe on vapaaehtoinen, mutta itse osallistun molempiin, jotta pääsen näkemään sveitsiläistä koejärjestelmää. Suomeen verrattuna eroina on ainakin rutosti lyhyempi koeaika, koe saattaa olla ns. open-book eli siinä saa käyttää kirjaa ja muistiinpanoja, tai sitten se voi olla myös suullinen. Suullisia kokeita minulla ei onneksi ole, mutta muistiinpanoja saa käyttää kahden kurssin kokeissa.

Lukumotivaatiota on vaikea löytää, kun normaalisti yli puolet viikosta tekee kaikkea muuta kuin opiskelee. Liikuntaan sen sijaan löytyi äkkiä huomattavasti enemmän intoa ja ensimmäistä välikoetta edeltävällä viikolla kävin kahdesti luistelemassa ja kerran futsalia pelaamassa.

Giuseppe

Uusi kämppikseni Giuseppe (joka ei tosin vieläkään asu asunnossamme) kertoi käyvänsä pelaamassa yliopiston futsalvuorolla. Vuoro oli kiinnostanut minua jo aiemmin, mutta en ollut halunnut yksin lähteä sinne teurastettavaksi. Kuten arvata saattaa, niin Giuseppen vakuuttelut siitä, että kaikki olisivat ”fuori forma”, eli eivät mitenkään huippukuntoisia, eivät pitäneet aivan paikkaansa. Peli oli kovaa ja nopeaa. Muodostimme kolme joukkuetta, joista yksi oli aina vaihdossa ja kahdeksan minuutin välein vaihdettiin niin, että voittaja jäi kentälle ja häviäjä tuli pois. Näin sen ainakin piti toimia, mutta kovat pelimiehet tietenkin halusivat olla koko ajan kentällä ja ajanotosta syntyi jatkuvaa kiistaa. Loppua kohti alkoi rytmi löytyä ja Giuseppen kanssa tulee varmasti toistekin lähdettyä potkimaan.

Jos Giuseppe oli jalkapallomestari, niin luistelun puolella hän pääsi vuorostaan oppipojan rooliin. Hän oli aina halunnut päästä luistelemaan, mutta ei ollut kotikaupungissaan Roomassa viitsinyt mennä, koska halli oli aina tupaten täynnä, sinne oli korkea sisäänpääsymaksu ja luisteluaika oli vain 20 minuuttia. Luganon jää oli auki maaliskuun loppuun asti, joten oli korkea aika Giuseppen oppia luistelemaan. Lauantaisin jäällä on erityinen iltavuoro, joka kestää yhteentoista asti.  Menimme sinne neljän hengen vaihtariporukalla ja jokainen sai yllin kyllin tilaa liukua: paikalla oli meidän lisäksi vain muutama piruetteja fiilistelevä pörrääjä. Giuseppe oli hyvin peloton ensikertalainen ja sai nopeasti homman jujusta kiinni niin, ettei tarvinut laidoista roikkua.

Koska luistelemassa oli niin hauskaa ja sinne oli jälleen seuraavana lauantai-iltana menossa uusi isompi porukka, tuli mentyä toisenkin kerran. Päivää ennen luistelukauden loppua paikalle oli saapunut hieman enemmän porukkaa ja meidän lössimme täytti jäätä entisestään ­– tai ainakin kaukalon laitoja. Tällä kertaa oli singaporelaisten vuoro saada ensikosketus liukkaaseen jäähän ja lenksuviin lainaluistimiin. Kaikki selvisivät ehjin nahoin ja hauskaa oli. Yhtään singaporelaista ei myöskään hukkunut, vaikka menomatkalla sekin oli vaarana.

Pertunkujan Pyrinnön ainut edustaja toinen vasemmalta

Kovasta välttelystä huolimatta välikoe tuli auttamatta vastaan. Koe oli vain tunnin mittainen rypistys, joten asiat piti todella osata, eikä luokassa auttanut kauheasti enää alkaa pähkäilemään. Tehtäviä oli kaksi, joissa molemmissa oli neljä kohtaa. Ensimmäisessä tehtävässä pidin hyvää vauhtia yllä, kun kysymykset tuntuivat osuvan kohilleen. Toisessa tuli seinä vastaan, koska sen jokainen kohta käsitteli sellaista arvopaperia, josta minulla ei ollut hirmuisen paljon hajua. Loput ajasta sitten päädyin kuitenkin vain pähkäilemään ja tuijottamaan tehtäväpaperia. Kun sain mielestäni pääteltyä kyseisen arvopaperin idean, oli jo liian myöhäistä alkaa suttaamaan mitään suurempaa vastausta.

Pikaisen koeluokan ulkopuolella käydyn vaihtaripalaverin perusteella muilla oli ollut täsmälleen samat ongelmat ja moni joutuu varmaan suorittamaan koko kurssiin kesäkuun loppukokeessa. Tulipahan nähtyä ensimmäinen sveitsiläinen koetilanne. Paikat eivät ainakaan kerenneet puutumaan tunnissa. Mielenkiinnolla jään odottamaan muistiinpanollista koetta.

P.S. Blogitekstin kirjoituksen aikana tulivat välikokeen tulokset ja sain arvosanaksi 6. Se on alhaisin läpipääsyyn riittävä arvosana ja tarkoittaa käsittääkseni suoritukseni olleen 60 prosenttisesti oikein. Jyväskylän yliopistossa läpipääsyn raja on yleensä 50%. Taidan suorittaa koko kurssin kesäkuussa.