Cosa rimane di Lugano

Optimaalista lukuasentoa etsimässä parvekkeella

Vuosi vaihtui, joten vaihtoajasta on tullut puolitahattomasti otettua sopivasti etäisyyttä koetun ja eletyn ultrasyvälliseen pohdiskeluun. Ennen kuin mutustelen mukaan tarttunutta viisautta, palaan vielä uudestaan kesäkuun kuumiin päiviin. Varoitus, tässä menee hetki.

Jäimme pellavatukkaisen matkaajamme tarinassa siihen kohtaan, kun hän oli löytänyt Sveitsin helmet Geneve-järven rannalta ja palannut takaisin koulukirjojen (lue: tulosteiden) pariin. Siinä päntätessä ne kuumat kesäpäivät pitkälti menikin, jos mukaan ei lasketa yhtä päivää, jolloin menin tapaamaan hyvää lapsuudenystävääni Torinoon.

Olimme Riccardon kanssa Italian kouluaikoina kuin paita ja peppu, tai ehkä pikemminkin Pekka ja Pätkä kokoeromme johdosta. Italiassa kavereiden kanssa hengailu oli lapsena vaikeaa, koska oli mafiaa ja ties mitä pelonkylväjää. Vanhemmat talutti kouluun vaikka asuttiin koulua vastapäätä. Koulun ulkopuoliset tapaamiset kavereiden kanssa oli pitkällisen järjestelyn tulosta, ei mitään ovikellon pimpottamista ja: "Voiko Olli olla?" Kaiken lisäksi Riccardo asui parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Silti tehtiin paljon kaikenlaista ja jonkinlainen erityinen side meidän välille jäi.

Mummonaikaiset kirjeet tulivat kuitenkin minun ja Riccardon väliin, kun muutimme perheen kanssa takaisin Suomeen. Olin liian laiska kirjoittamaan paperille ja näpräämään postimerkkien kanssa. Pari kertaa Riccardo taisi soittaa, mutta siihen yhteydenpito jäi. Onneksi myöhemmin tuli Facebook. Olen aina ollut hyvä istumaan tietokoneella. Sovittiin, että pitää tavata minun vaihtoaikana.

Torino

Saatiin sovittua tapaaminen ihan viimeisille mahdollisille hetkille. Matkasin kahdella junalla Torinoon. Junassa tapahtui ensimmäinen kahdesta erikoisesta kohtaamisesta poliisien kanssa saman viikon sisällä. Kaksi virkapukuista poliisia pysähtyivät kohdalleni ja alkoivat kyselemään matkastani. Vastaillessani toiselle, toinen tutki passiani luupilla. Ilmeisesti mitään epäilyttävää ei löytynyt. Toinen vastaava tilanne sattui Luganossa myöhemmin, kun siviilipukuiset poliisit lähestyivät minua takaapäin ruohokentän yli istuessani puistonpenkillä. En tiedä oliko minulla joku huumediilerilook päällä, mutta suomalainen ajokortti ainakin sai aikaan keskustelua. Pysyin tuolloinkin vapaalla jalalla.

Torinon asemalla alkoi vähän jännittää, mutta se osoittautui turhaksi. Jatkoimme Riccardon kanssa siitä mihin jäimme melkein 15 vuotta aiemmin. Kiersimme Torinoa jalan ja autolla, ja puhuttiin siitä missä mennään ja missä muut menee. Asuimme aikoinaan niin lähellä Torinoa, että suhtautumiseni siihen on jotenkin arkisempi, mutta Torinokin on jokaisen italialaisen kaupungin tavoin täynnä historiaa. Mole Antonelliana -torni pitää sisällään maailman korkeimman museon, Italian kansallisen elokuvamuseon. Supergan kukkulan päällä kaupunkia varjostaa samanniminen basilika (ei se mauste, vaan kirkko). Painavan tästä varjosta tekee vuoden 1949 lento-onnettomuus, jossa Torinon jalkapallojoukkuetta kuljettanut lentokone paiskautui kukkulan rinteeseen rikkoen osan kirkon muurista. Joukkue koostui lähes täysin Italian maajoukkuepelaajista ja se oli voittanut viisi edellistä Italian mestaruutta.

Nähtävyyksien jälkeen kävimme vielä kokemassa kuinka pikaruoka tehdään oikein. Kaikki Mac Bunin ("hyvä Mac" Piemonten murteella) käyttämät ainesosat on maakunnassa luonnollisin menetelmin tuotettuja. Ruoka pakataan joko kierrätettyihin tai sataprosenttisesti maatuviin astioihin ja hintakin on sama kuin McDonald'sissa. Paikka oli niin ylpeä piemontelaisuudestaan, että kaiken sen murteen keskellä en ymmärtänyt ruokalistasta mitään. Tulin kassalle Riccardon jälkeen ja sanoin "sama". Se oli loistava valinta. Ruoka tuotti täyden mahan lisäksi paremman mielen kuin minkään tehoketjun tuotos.

Torinosta palatessakaan Italian junat eivät lakanneet yllättämästä. Loppumatkasta istuin junassa kupla otsassa. Olin säästellyt vessakäyntiä viimehetkiin, koska tiesin, että tupaten täynnä olevassa, viimeisessä ihmisten aikaan Sveitsin rajan ylittävässä seutujunassa omat tarpeet voi unohtaa. Rynnistin vessaan ennen junan saapumista päätepysäkille. Ängin sankkakatkuiseen graffititaiteen täyttämään koppiin ja tönäisi oven kiinni. Se vaati erikoisen paljon voimaa ja tajusin välittömästi miksi: oven lukon vastakappale oli vääntynyt mutkalle ovea kohti niin, että se ei enää auennut kahvaa painamalla. Luultavasti joku moderni köyhän miehen Butch Cassidy oli joskus piileskellyt konnarilta vessassa ja vessan ovi oli jouduttu väkisin vääntämään auki. Kuka ties, mutta minä olin jumissa. Aloin miettimään mitä työkaluja minulla on matkassa ja hyvin nopeasti tajusin ainoan oljenkorteni, kirkumisen lisäksi, tulevan Sveitsistä. Se ei ollut punainen eikä siinä ollut Sveitsin lippua tai hammastikkua. Oljenkorteni näytti hyvin paljon solukämppäni avaimelta, mutta oli sveitsiläiseen tapaan tehty kestämään ydintuhon. Otin tiukan otteen avaimesta, survaisin sen lukon vastakappaletta vasten ja aloin nojailemaan koko painollani. Sain kammettua oven auki - ja hoidettua asiani. Välikohtaus toi mieleeni yhden kerran kun näin hissiin juuttuneen miehen Milanon juna-asemalla. Kuinkahan paljon ihmisiä on vain jumissa jossain päin Italiaa?

Kokeet tulivat ennen pitkää eteen ja kaksi niistä menikin kiitettävästi. Välikokeessa pikajunan lailla ylitseni jyrännyt Derivatives-kurssi sen sijaan ei helpottunut loppukokeessakaan. Tein koetta syvässä transsissa kaksi tuntia ja lopulta jäin yhden arvosanan päähän läpipääsystä (5/10). Pyysin professorilta jotain lisätehtäviä, että saisin kurssin läpi, mutta "se ei ole mahdollista." Yhteenvetona voisi sanoa, että kurssit oli opettavaisia, mutta toteutukseltaan hyvin eritasoisia. Taloustieteellisen tiedekunnan dekaanin François Degeorgen Corporate Banking -kurssi olisi jo itsessään ollut Luganoon matkustamisen arvoinen.

Kokeiden jälkeen kävin testaamassa Luganon Lidon, ulkouimalan. Kesäksi 50 metrin altaasta otetaan kupu pois ja viereisellä nurtsilla viettää kivasti koko päivän kesäisen. Yliopiston opiskelijoita rokotetaan lipusta vain kolme frangia, eli puolikkaan jäden verran. Samalla vaivalla voi käydä viereisellä rannalla testaamassa Lugano-järven vettä. Järvikokemus ei tosin ollut hohdokas. Ei sen takia että järvessä olisi pyörteitä, jotka vetävät pinnan alle, niin kuin järviuintiskeptikko Matteo sanoisi. Sen sijaan uima-alue oli rajattu niin, että syvimmillään vettä oli vyötärölle. Lisäksi auringossa kirkkaana kimaltelevan uima-altaan klooriveden jälkeen järvi näytti epähohdokkaan roskaiselle.

Torilla tavattiin

Kesäkuiset jalkapallon MM-kisat saivat Sveitsin aivan sekaisin. Maajoukkuepelaajia oli joka firman mainoksissa ja Luganon kaupunki oli päättänyt urheilujuhlan kunniaksi pystyttää keskustorille jättiskriinin koko kisojen ajaksi; kaikki ottelut näytettiin ilmaiseksi koko kansalle. Pienempien maiden pelatessa torille pystytetyn katselukatoksen alle oli vedetty tuolirivit, mutta kuumimmissa otteluissa matsia kuikuiltiin seisaaltaan. Ja jengiä kyllä tuli paikalle. Itse asiassa edes matkalla torille ei tarvinnut jäädä paitsi ottelutapahtumista, jos olikin vähän myöhässä aloituksesta: jokaisen baarin terassille oli raahattu telkkari, ettei vaan kukaan vahingossa jäisi paitsi sekunnistakaan. Vaihtareiden kansallisuuskoostumuksen ymmärtäen suuria tunteita syntyi, kun Italia ja Espanja konttasivat ja lopulta tippuivat jatkosta. Luganon monikulttuurisuus tuli muutenkin esille otteluiden aikana, kun tosifanin täysvarustukseen sonnustautuneita kannattajia löytyi muun muassa Norsunluurannikolle ja Costa Ricalle.

Tenttikausi päättyi kaikilla vähän eri aikoihin ja jotkut alkoivat lähtemään joko kotia kohti, tai muihin seikkailuihin. Parin italialaisen ja tsekkiläisen kanssa oli haaveiltu retkestä Toblerone-vuori Matterhornille. Kesän puolessavälissäkin näytti kuitenkin vielä siltä, että alhaisemmillakin poluilla saattaisi olla vähän lumisohjoa ja aikaakin oli kaikilla vähän vaihtelevasti, joten tämäkin reissu jäi tekemättä. Aikaa oli kuitenkin vielä yhdelle yhteiselle juhlalle, johon kaikki toivat omatekemiään herkkuja. Itse virittelin vähän viimetinkaan suomalaista mustikkapiirakkaa, mutta laiskuuttani päädyin käyttämään valmistaikinaa ja sehän ei toiminut. Tulokseksi tullut mustikkalätty kelpasi kuitenkin tsekkiläiselle Šimonille, jonka mielestä se oli maailman parasta mustikkapiirakkaa. Tattis.

Jo tutuksi tullut Ponte dei Salti, Valle Verzasca

Saman viikonlopun sunnuntaina lensi vielä Linda Milanoon. Aikeenamme oli viettää muutama päivä Luganossa, luovuttaa kämppä ja ajella Toscanan aurinkoon loppuviikoksi. Vuokrasimme auton Malpensan kentältä ja nettihän on täynnä kauhutarinoita autonvuokrauksesta erityisesti Italian lentokentiltä. Valitsimme vuokrafirmaksi suhteellisen luotettavassa maineessa olevan Aviksen, mutta sotavarusteet sai silti pukea päälle heti tiskillä. Olimme varanneet Fiat 500 vastaavan auton ja yrmeä asiakaspalvelija yritti tarjota meille Smartia. Selitin hänelle, että Smart ei ole saman kokoluokan auto kuin Fiat 500. Fiat 500 on jo pieni auto, mutta Smart on siitä vielä lähes puolet pienempi. Sitten meille tarjottiin tietenkin isomman kokoluokan autoa lisähintaan, johon en ollut vieläkään tyytyväinen, koska olimme varanneet pienemmän kokoluokan auton hyvissä ajoin lukkoonlyötyyn hintaan. Pienen väännön jälkeen asiakaspalvelija kysyi kollegaltaan, että onko isompi auto pienen hinnalla ok. No sehän passasi, mutta papereiden tulostelun jälkeen hintaa oli kuitenkin vielä parisataa euroa liikaa. Pyysin neitiä selvittämään minulle mistä lisäpalveluista tuo hinta oli sellaisiin lukemiin pompsahtanut ja ruksimaan turhat täytteet veks.

Kun kaiken säädön jälkeen pääsimme tien päälle viisiovisella Lancia Ypsilonilla, kaikki sujui oikein mallikkaasti. Auto antaa tuntuvaa vapautta matkusteluun, eikä se liikenne lopulta niin ihmeellistä ollut Italiassa tai Sveitsissä. Italiassa vain pitää rentoutua ja soljua sekavan liikenteen seassa muiden mukana. Kannattaa varoa myös Vespoja kuolleessa kulmassa ja kaupunkien historiallisten keskustojen ajokieltoalueita. Sveitsissä täytyy pitää toinen silmä nopeusmittarissa ja toinen lähestyvissä suojateissä, koska sakot ovat tuntuvia ja jalankulkijat etuajo-oikeuksiinsa tottuneita. Niin ja tietenkin autoa Malpensan lentokentälle palauttaessa luotettavan bensa-aseman löytämisen kanssa voin vain toivottaa onnea.

Firenze

Lindan kanssa kierrettiin Luganossa vielä iskän ja Hilkan kanssa nähty Valle Verzasca ja äitin kanssa koettu suklaatehdas. Iltaisin mentiin tietenkin jalkapalloa katsomaan. Kaksi huolta olivat kuitenkin mielessä: auton parkkeeraaminen Luganossa ja asunnon lopputarkastus. Parkkiongelmaan oli lopulta yksinkertainen ratkaisu, joka olkoon ohjeena muillekin Luganoon autolla saapuville: jalkapallostadionilla on ilmaisia paikkoja vuorokauden ympäri. Auton voi unohtaa sinne ja käyttää hyvin toimivaa bussiverkkoa tai vaan pistää räpylää toisen eteen. Luultavasti pelipäivinä tilanne olisi ollut toinen, mutta onneksi oli off-season. Toinen huoli ei mennyt yhtä helposti pois. Vaihtareiden asumukselta, Usihomelta, oli tullut huolestuttavaa tietoa yhden singaporelaisen lähdöstä. Vaihtari oli sopinut kämpän lopputarkastuksen tietylle päivälle ja kellonajalle. Tarkastukseen kuuluu oman huoneen lisäksi yhteiset alueet, joiden siisteys tarkastetaan. Patrizian rynniessä paikalle lounasaikaan asuntolan keittiö oli kas kummaa likainen ja tarkastus ei mennyt läpi. Singaporelaisen vuokratakuu pidätettiin siihen asti kunnes seuraavassa tarkastuksessa yhteiset tilat olisivat siistit.

Asuntolalta kantautuneet huolestuttavat uutiset yhdistettynä kokemuksiini asuinpalveluiden Patrizian toimintamalleista saivat miettimään, että näenkö enää koskaan minun viisi kuukautta aikaisemmin naiselle luovuttamaani setelinippua (-50 frangia hallintokuluja). Oli aika organisoitua. Pahin sottapytty, Matteo, lähti onneksi lomailemaan Ranskaan, joten siitä ei tarvinnut huolehtia. Giuseppe taas ei asunut koko asunnolla. Felipelle taas sanoin, että minä siivoan, koska kyseessä oli minun avaimenluovutus. Pyysin häntä ainoastaan siivoamaan omat jälkensä ekstratunnollisesti yhden vuorokauden ajan.

Ensin kaikki tavarat matkalaukkuun. Painosyistä minun piti luopua yhdestä rakkaastani. Käyttämäni käsimatkatavaralaukku, rahanvihreä, Italiassa jonkin lehden tilauslahjana 15 vuotta sitten saatu Töölö-merkkinen matkalaukku, oli kokenut kovia Venetsiassa. Sen vetoketju ei ollut toiminut kunnolla ainakaan viiteen vuoteen, mutta nyt sen vetokahva oli myös irronnut toiselta puolelta. Vielä viimeinen kuva raadosta roskalaatikossa ja hyvästit. Käsimatkatavaroille otin käyttööni repun ja tunsin oloni tyhmäksi, kun en ollut tätä älynnyt aiemmin.

Hyvästi

Pakkauksen jälkeen Linda pääosin ihmetteli vierestä, kun mielipuolisena kolusin kämpän lattiasta kattoon. Välillä annoin Lindankin tarttua rättiin. Lopulta piti vain luovuttaa ja tyytyä lopputulokseen - ja jatkaa vielä seuraavana aamuna ennen Patrizian saapumista. Jännittyneenä seurasin tarkastuksen etenemistä: huokaisin helpotuksesta kohtien kohdalla joihin olin kiinnittänyt erityishuomiota ja kangistuin kauhusta, kun keittiön lasioven lasin karmista löytyi paksu kerros pölyä. Lopulta Patrizia kuitenkin pysähtyi olohuoneen pöydän päähän (naapurin langattoman verkon parhaaseen kuuluvuuskohtaan) ja avasi mapin, josta hän otti esiin kaipaamani nipun kahisevaa. Opiskelijavaihto Luganossa oli ohi.

Jos nyt sitten hetken harrastaisi sitä alussa luvattua menneen reflektointia. Heti Luganosta palattua oli aika tyhjä olo ja nopeasti kokemus alkoi tuntumaan kaukaiselta. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet lukuisat ihmiset joihin tutustuin, kuten kaikki kolkat väliltä Norja-Marokko kolunnut "singaporelaismafia" tai Giuseppe: harvinaislaatuinen italialaismies, joka ymmärsi englanninkielen merkityksen, vaikka ei osannut sitä sanaakaan saapuessaan kaupunkiin. Kämppikseni Felipen kanssa jaoimme tietoutta omista kotimaistamme ja opin, että Kolumbiassa ei olekaan niin kuuma kuin ajattelin: pääkaupunki Bogotá sijaitsee melkein kolmen kilometrin korkeudessa! Ja toinen kämppis Wahed perusti oman IT-startupin kevään aikana. Silloin kun afganistanilainen Wahed ei tehnyt töitä, hän usein jutteli albanialaisen vaimonsa kanssa - italiaksi. Kämpän juniori, Matteo, on nyt päässyt haluamaansa Geneven yliopistoon ja täten lähemmäs Ranskaa, jota hän pitää täysin ylivertaisena maana muihin verrattuna.

Illallistajia Luccan muurilla

Jalkapallo oli vahvasti läsnä: keväällä katsoin italialaisten ja espanjalaisten kanssa Champions Leaguen finaalin. Manuel juhli villisti Realin kymmenettä mestaruutta (La Décima!) juomalla kymmenen olutta ja uhoamalla uivansa suihkulähteessä. Fiilis laski nopeasti Espanjan maajoukkueen jäätyä alkueriin kesällä. Tšekkiläisten kanssa taas jännättiin kahdet jääkiekkoturnaukset ja käytiin luonnossa tuulettumassa. Heidän kanssaan pääsi helposti samalle aaltopituudelle. Läheiseksi tulin myös Angelon kanssa. Rolls-Roycella harjoitellut, sittemin valmistunut ja Lamborghinille kosiskeltu ilmeisen hyvä insinöörinalku on tätä nykyä vakiduunissa Luganossa. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, Italiaan Lamborghinille lähteminen ei Angeloa liiemmin innostanut ja ystävältäni Riccardolta opinkin Torinossa nuorten insinöörien aloituspalkoista Italiassa: tienaan paremmin siivoojana Suomessa. Costa Ricalainen Pablo taas kertoi eräällä sunnuntairetkellä aikovansa opiskelujen jälkeen Zürichiin, jossa insinöörien lähtöpalkat on kuulemma 6000–8000 euron kieppeillä.

Luccassa poreiden keskellä

Ihmeellisiä ihmiskohtaamisia tapahtui ihan kaupoissa ja kadullakin. Migrosin turkkilaisen miesmyyjän kanssa tuli aina tovin verran juteltua milloin mistäkin urheilulajista. Toisessa ruokakaupassa taas keskustelu laajeni Suomen ja Sveitsin kulttuurien vertailuun, kun heikkonäköinen vanhempi herrasmies kysyi apua hunajapurkin pienen präntin kanssa. Ei kuulemma saanut olla amerikkalaista hunajaa, koska siellä mehiläisille syötetään sokeria, joka tekee hunajasta äklömakeaa. Monte Boglialta laskeutuessa jutustelin Bernistä Luganossa lomalla olevan miehen, joka kertoi, että pääkaupunkilaisenakaan hänellä ei olisi koskaan varaa asua Luganossa, josta syystä hän tyytyy vain lomailuun. Kerran taas jokin nainen nykäisi yliopiston lähellä hihasta, osoitti taivaalle ja kysyi jotenkin näin, että: "Mikä toi o?" Siinä sitten ihmeteltiin hyvän hetkisen ajan, kun taivaalla toden totta leijaili useampi paperilyhty.

Ensiapuryhmä (?) kuvasi Guinnessin maailmanennätysyritystä Luccassa

Vaihtoajan opiskeluista oli hyötyä. Opin paljon ja heti Suomeen päästyäni ilmoittauduin pahamaineisen Derivatives-kurssin kesätenttiin ja sain siitä helponlaisesti täydet pojot. Muutenkin olen huomannut ymmärrykseni rahoituksen kuvioista parantuneen taas jonkin verran. Jollakin tavalla kaikki Sveitsin kurssit pyörivät samojen teemojen ympärillä, joten aina tarpeellista kertausta tuli runsaasti.

Pääosin opiskeluvaihto oli kuitenkin sosiaalinen ja kulttuurillinen kokeilu. En ole varsinaisesti mikään hylkiö normaalistikaan, vaikka arvostan yksinäisyyttä, mutta vaihdossa oli joka päivä tekemisissä monen eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa. Monesti tuli oltua mukavuusalueen ulkopuolella ja viihdyttyä siellä lopulta vallan mainiosti. Totta kai myös kielitaitojen ja varmuuden kannalta oli aivan loistavaa, että päivät pitkät tuli lörpöteltyä englanniksi ja italiaksi. Englanniksi puhetta pulppusi ihan luonnostaan ja alunperin vähän ruosteisen italian kielen suhteen en päästänyt itseäni helpolla: vaikka kaiken maailman sveitsiläiset virastotädit ja -sedät olisivatkin yllättävän mielellään palvelleet englanniksikin, pulputin menemään italiaa, koska siihen oli mahdollisuus. Pointti on se, että vaihdossa sosiaalista kontaktia tuli päivittäin eksponentiaalisesti enemmän kuin kotona ja se oli laadultaan aivan erilaista. Se kasvatta ja antaa näkökulmia. Tunnen olevani jälleen vähän avoimempi, sosiaalisempi ja itsevarmempi.

Niille jotka miettii vaihtoon lähtemistä, niin kyllä se kannattaa. Rahaa menee, mutta sitä voi tehdä aina lisää. Aina ei ollut hauskaa ja viiden kuukauden jälkeen laskeuduin ihan mielelläni Helsinki-Vantaalle, mutta mielessä muistot ovat pelkästään kultaisia.

Vaihtoaika ei toisaalta ainakaan lisännyt hinkua ulkomaille. Totta kai meininki on aivan erilaista kuin täällä metsän keskellä, kun on korkeammat mäet, enemmän ihmisiä ja kokonaisia kaupunkeja suljetaan pelkästään viikon kestävien karnevaalibileiden takia. Kuitenkin muiden suurin ihmetyksen aihe Suomesta oli, kuinka meille maksetaan opiskelusta, kun muualla maksetaan opiskellakseen. Monet asiat ovat paremmin meillä kuin muilla.

Pohdintojen jälkeen vielä lyhyesti pellavatukkaisen matkaajamme tarinan päätöksestä. Lähdimme siis Lindan kanssa karistamaan Luganon tomut Italiaan, jossa vietimme ensin Firenzessä pari päivää ja sitten muutaman päivän lähempänä Toscanan rannikkoa. Luettelen nyt asioita joiden takia reissumme oli menestys. Ensimmäisenä oli se auto josta jo kerroin. Toisena, huoneistohotellit. Emme hirveästi syöneet tällä reissulla ravintoloissa, koska tankkasimme automme aina kaupasta täyteen toinen toistaan herkullisempia italialaisia herkkuja. Kolmas, Lucca. Älä koskaan ole yötä Pisassa, vaan mene viereiseen Luccaan. Pisassa on vain turistien ympäröimä torni, jonka nähtyä on nähnyt koko paikan. Luccassa on koko vanha kaupunki ympäröity lähes 400 vuotta vanhalla muurilla, jonka päällä sattui vierailumme aikana tapahtumaan myös Guinnessin maailmanennätysyritys maailman pisimmästä historiallisen monumentin päälle tehdystä illalliskattauksesta. Itse vanha kaupunki oli helmi: ei paljon turisteja, ei Guccin tai Louis Vuittonin kauppoja, hyvää ruokaa, nuorekasta jengiä, tunnelmalliset kadut ja aukiot.

Sen verran on tullut tarinoitua, että jätän loput muistelot tästä Italian matkasta pitkin tekstiä ripoteltujen kuvien varaan.

Näkymä hotellin kattoterassilta Firenzessä

Kaikki vaihtoajan kuvat täältä näin!

PS. Jos nyt lähtisin vaihtoon tekisin ennemmin vlogin kuin blogin. Ihmiset, kuvatkaa videoita.

Il gioiello della Svizzera

Näin ranskankielistä Sveitsiä ensimmäisen kerran Geneven autonäyttelymatkalla junan ikkunasta. Toukokuun alussa ostin kaksi peräkkäistä koko päivän flexicard-matkakorttia luentojen ja tenttien väliin ja matkareitti muodostui nopeasti Geneve-järven ympärille. Yöpyminen matkalla oli järkevää, koska Luganosta juna Geneve-järvelle kiertää Zürichin tai Luzernin kautta yli viisituntisen lenkin.

Lähdin aamuvarhain junalla kohti Lausannea. Tällä kertaa olin valinnut junan niin, että minimoin kallistelevat junat. Luzernissa oli sen verran vaihtoaikaa, että kerkesin nappaamaan kinkkutäytteisen pretzelin mukaani, erittäin jees. Junan puksuttaessa saksankielisten alueiden läpi maisemat eivät olleet erityisen henkeäsalpaavia, mutta Geneve-järveä lähestyttäessä juna meni tunneliin, joka päättyi viinitarhojen keskelle järvestä nousevan rinteen päälle. Matkustajat kohahtivat yhteen ääneen, kun aurinkoinen näkymä paljastui, aivan kuin oli tapahtunut jo autonäyttelymatkalla aiemmin samassa kohtaa. Suut pysyivät auki aina junan laskeutuessa Lausanneen asti.

Olin lukenut että Lausanne on nuorekas kaupunki ja ennakkotiedot vahvistuivat todeksi, kun ensimmäinen näkemäni ihminen oli punapipoinen hipsteri, joka heitti 80-luvun kilpapyöränsä olalleen ja lähti nousemaan portaita.

Ostamani matkakortti on siitä kätevä, että se käy isoimpien kaupunkien paikallisliikenteeseenkin. Pääsinkin testaamaan Lausannen modernia maamerkkiä, metroa. Lausanne on 130 000 asukkaallaan maailman pienin kaupunki, jossa on täysimittainen metroverkosto. Linjoja on kaksi: toinen menee rinnettä ylös ja alas, ja toinen menee rannan suuntaisesti. Lausanne on arkkitehtuuriltaan hieno ja vaihteleva. Korkeuserot ovat kuitenkin suuria, joten rinnettä kipuavaa metrolinjaa tuli hyödynnettyä.

Heitin tavaroita hostellille ja lähdin kohti rantaa. Lausanne on olympiapääkaupunki ja Kansainvälisen olympiakomitean päämaja oli kivenheiton päässä majapaikaltani. Sen vierestä lähdin kävelemään rantaväylää pitkin kohti kaupunkia ja minulle tuli todella kotoisa olo. Ensimmäistä kertaa Sveitsissä olin tullut kaupunkiin, jossa tuli tunne, että siellä on ihmisten oikeasti hyvä elää. Ihmiset skeittasivat, juoksivat, rullaluistelivat ja pyöräilivät rantaväylää pitkin, grillasivat nurmikoilla ja uivat järvessä. Kaikki olivat tulleet nauttimaan aurinkoisesta päivästä järven rannalle ja hymy nousi väkisin omallekin naamalle.

Kävelin rantaa pitkin trendikkään Ouchyn sataman ohi Olympiamuseolle. Museo on pakollinen nähtävyys urheilun ystäville Lausannessa. Museon sisällä oli paljon kuvia, historiaa ja urheiluvälineitä. Ulkopuolella paloi olympiatuli ja joitakin maailmanennätyksiä oli nostettu esiin: sisäänkäynnillä oli korkeushyppyrima nostettuna maailmanennätyskorkeuteen ja yhdelle suoralle oli laitettu ledit, jotka kulkivat 100 metriä Usain Boltin tahtiin.

En ollut alunperin ajatellut meneväni Montreux'hön, mutta luin Lonely Planetia junassa ja en saanut kylää enää pois päästäni. Vajaan puolen tunnin junamatkan päässä Lausannesta oleva Montreux on jostakin syystä ollut pitkään julkkisten suosiossa ja siellä ovat äänittäneet monia levyjä rokkarit kuten Rolling Stones, Queen ja Deep Purple. Queenista kaupungissa on jäljellä järvelle päin nyrkki pystyssä oleva Freddie Mercury.

Montreux'ssa oli jännä tunnelma. Tuntui, että kaikki ihmiset vain silmät pyöreinä katselivat ympärilleen koristeellisten hotellien keskellä ja yrittivät miettiä, että mitä kaikki starat tulevat kylään hakemaan. Tuli olo, että ei kukaan todellisuudessa jäisi Montreux'hön päivää pidemmäksi ajaksi. Huomionarvoista on, että Montreux'ssakin näin ihmisiä, jotka uivat järvessä. Se oli virkistävää, koska olin vaihdon aikana useilta kuullut, että he eivät koskaan uisi järvessä, koska "vesi on seisovaa" ja "pohjasta tulee pyörteitä, jotka vetää sut pinnan alle". What?

Illalla palasin takaisin Lausanneen. Menin metrolla jälleen Ouchyyn; metrossa nuoret miehet pistivät boomboxista pauhaamaan latinalaisia rytmejä ja perillä oli meneillään festarit, joissa tanssittiin rivitanssia. Ehdottoman hieno kaupunki.

Olin yötä Lausannen Youth Hostellissa. Yhden hengen betonibunkkerista sai maksaa sveitsiläiseen tapaan tylyt lähes 60 euroa. Unen päästä sai kuitenkin hyvin kiinni ja aamulla rahoille sai vähän vastinettakin. Hintaan kuului aamupala, joka ei ollutkaan mitään puuroa ja vettä, vaan todella monipuolinen lähes hotellitason kattaus: mysliä, muroja, jogurttia, leipää, leikkeleitä, juustoa, mehua, kahvia, hedelmiä. Aamupalan jälkeen vyöryin huomattavasti tyytyväisempänä hostellista ulos.

Lausannesta pääsi Geneveen junalla reilussa puolessa tunnissa. Geneve on Sveitsin toiseksi suurin kaupunki aivan Sveitsin länsikärjessä Ranskan rajan lähellä. Nopeasti kävi selväksi, että yksi päivä ei riitä tässä kansainvälisten järjestöjen keskuskaupungissa. Näkemättä jäi muun muassa YK:n rakennukset ja Punaisen ristin museo.

Paljon kerkesin kuitenkin näkemään. Ensin kävelin taas rantaan. Normaalisti tietystä kohtaa rantaa pitäisi näkyä Mont Blanc, mutta nyt horisontissa näkyi vain pilvivuoria. Näin kuitenkin Geneven ikonisen Jet d'Eaun, härmäläisittäin vesisuihkun. Se on samantyyppinen järvestä ylös ampuva suihkulähde kuin Jyväskylässä, mutta tietenkin Sveitsiläisten versio ampuu parhaimmillaan 140 metriin asti Wikipedian mukaan. Tajusin liian myöhään, että rannassa oli aparaatti vesisuihkun korkeuden arvioimiseen, sillä pian lähemmän tarkasteluni jälkeen vesisuihku suljettiin loppupäiväksi. Joskus niin tehdään esimerkiksi liian tuulisen sään takia.

Jalkani huomasivat nopeasti Geneven totuttua suuremmaksi kaupungiksi. Lausanne tuntui vapaa-aikakeskeiseltä, mutta Geneve puhtaalta bisnekseltä. Pitkiä teitä, joiden varrella kohosivat ikivanhat korkeat kerrostalot, joiden kattoja koristivat monikansallisten yhtiöiden logot.

Pitkiä teitä pitkin pääsin lopulta lukuisten puistojen poikki Geneven vanhaan kaupunkiin. Sen keskellä kohoaa tämän "protestanttisen Rooman" katedraali. Itse katedraalia mielenkiintoisempi oli kuitenkin restauroinnin yhteydessä katedraalin alta löytyneet rauniot, joihin pääsi kiertämään ja tutustumaan paikan historiaan aina Rooman valtakunnan ajalta asti. Rauniot olivat esimerkillisesti esillä, sisäänpääsymaksu oli opiskelijalta mitätön ja kaupanpäälle sai vielä äänioppaan.

Koska Geneve on myös Sveitsin kellopääkaupunki, pitihän vähän tiukujakin nähdä. Patek Philippellä on kellomuseo kaupungissa ja se oli selvinnyt nähtävyyksien ennakkokarsinnassani jatkoon. Matkalla huomasin taas kuinka kehuttavalla tolalla on skeitti- /bmx- /rullaluistelupuitteet Sveitsissä. Lähellä kaupungin keskustaa oli iso aukio omistettu kokonaan skeittiparkille ja harrastajia riitti.

En ole mikään kelloasiantuntija, mutta sen verran selvisi, että Patek Philippe on ollut jo yli sata vuotta mullistamassa mekaanisia kelloja. Selvisi myös, että tämänkään sveitsiläisen kansallisylpeyden yksikään perustajajäsen ei ollut sveitsiläinen, vaan kolmesta esi-isästä kaksi oli puolalaisia ja yksi ranskalainen.

Museossa oli arvokas tunnelma. Se oli jaettu kolmeen kerrokseen, joissa jokaisessa vierailijoita tarkkaili mustiin pukeutunut turvamies korvanappi korvassa. Kelloja oli uupumukseen asti ja niitä oli nenät kiinni vitriineissä tiirailemassa ihmisiä hämmästyttävän suurelta ikähaitarilta. Kellot lähtivät 1800-luvun taskukelloista päätyen aina nykyaikaisiin rannekelloihin. Vaikuttava oli myös lopun emalitöille omistettu nurkkaus. Patek Philippelle työskentelee yksi maailman parhaista emalimaalaajista, Suzanne Rohr. Hän työskentelee kotoa käsin ja tekee keskimäärin yhden tilaustyön vuodessa. Jotkut ovat valmiita odottamaan neljäkin vuotta, että saavat naisen maalaaman aikaraudan hyppysiinsä.

Museon jälkeen olin jo melko poikki kävelystä ja kalliista kelloista, joten ison kaupungin tyyliin hyppäsin huippuhienoon ratikkaan, josta jäin pois viileimmällä shoppailukadulla. Hetken haistelin kaupungin tunnelmaa, kävin hakemassa junaeväät ja menin junaa odottamaan.

Kaiken kaikkiaan pikaisesta Geneve-järven reissusta jäi sisälle seesteinen olo. Jos pakko olisi jäädä Sveitsiin asumaan, niin jäisin näihin maisemiin.

Sul tetto del mondo, o almeno del Ticino

Olen tässä vaiheessa jo lokoisasti kotona Suomessa, mutta tarkoitukseni on yhä saattaa blogi arvoiseensa loppuun. Pari tekstiä on vielä suunnitteilla.

Verzascan kaunista jokirantaa tallustaessa minua puri patikointikärpänen ja hyvien säiden aikaan teinkin suunnilleen yhden valikoidun patikkaretken viikossa. Sveitsissä reitit ovat säntillisesti merkattuja ja useimmiten miellyttäviä kävellä. Hienoja polkuja on varmasti ympäri Sveitsiä. Itse keskityin Luganon lähialueisiin.

Jokainen vaihto-oppilas tulee ravaamaan Luganon vierustoilla olevia vuoria, Brètä ja San Salvatorea, kyllästymiseen asti. Monte Brèn takana on kuitenkin Monte Boglia, jonne kipuamisen voi tehdä yhtä helpoksi kuin kummankin vakiovuoren. Patikoinnin helpottamiseksi voi ottaa bussin Brèn kylään ja sieltä aloittaa nousemisen. Brèn kylästä Boglian huipulle on nousua noin 700 metrin verran.

Minulla oli suunnitelmana pyytää muita mukaan ja ottaa bussi Brèn kylälle. Kukaan ei tullut mukaan, koska he eivät ilmeisesti eläneet samassa aikataulussa minun kanssani. He olisivat tarvinneet ehkä enemmän lämmittelyä, kuin edellisenä päivänä whatsapp-ryhmään heitetty: "Hei haluisko joku lähtee huomenna?" Noh, aamupalan jälkeen aloin katselemaan bussiaikatauluja ja totesin, että niitäkin olisi pitänyt ehkä katsoa aiemmin: seuraava lähti kahden tunnin päästä. Lähdin sitten Luganon pohjalta asti taapertamaan sillä aikaa kun bussikuskit otti lunkisti.

Brèlle asti menin kuin Veikka Gustafsson Laajavuoren huipulle, välinpitämättömänä. Ne maisemat oli jo nähty monta kertaa. Brèn kylältä lähtien oli jo mielenkiintoisempaa. Metsä oli erikoisen harvasti pitkillä puilla täytetty ja puiden vaaleanvihreät lehdet kimaltelivat kauniisti aurinkoisena päivänä.

Metsän loppuessa alkoi vaaleanruskea tamppautunut niittymaisema. Boglian huippu oli vielä hetki sitten ollut lumen peitossa ja luonto vasta heräili. Kärpäset olivat heränneet ensimmäisinä. Multainen polku mutkitteli Italian ja Sveitsin rajaa halkovaa vuorenharjannetta huipulle asti. Maisemat huipulta olivat ensiluokkaiset. 1500 metrin korkeudesta näki kaikki Luganoa ympäröivät ja vähän kaukaisemmatkin huiput. Lugano ympäröivine nyppylöineen oli pikkiriikkinen. Paljon ihmisiä oli huippua koristavan ristin ympärillä eväitään syömässä. Jotkut olivat jääneet hieman pidemmäksikin aikaa nurtsille lojumaan ja Luganon laakson maisemia ihailemaan.

Rajapyykki

Alas ei tarvinnut mennä samaa reittiä, vaan takaisin Brèn kylään kiertävä polku jatkui vuoren taakse yhä rajaviivaa pitkin kulkien. Vuoren varjopuolella oli vielä pieniä lumilänttejä jäljellä ja polku oli osittain melko vetinen. Paluumatkan alkupätkä oli todella jyrkkä ja mutkikas, mutta alhaalla polku loiveni ja muuttui lopulta melko puuduttavaksikin, kun tasaiselta metsäpolulta ei liiemmin edes maisemia näkynyt. Palatessani Brèn kylään busseja olisi luultavasti lähtenyt tiheämmin, mutta kun kerta leikkiin olin ryhtynyt, niin jatkoin bussipysäkin ohi alas vievää tietä jalan.

Toinen hieno patikointireitti löytyi Monte Barilta. Sinne sain mukaan tšekkiläiset Radimin ja Janin ja sinne oli jo pakko ottaa bussikin. Bussimatkaa oli noin 40 minuuttia ja se vei vajaaseen 1100 metriin. Siitä lähdettiin nousemaan nopeasti ylöspäin. Aluksi oli pikkupätkä metsää, mutta nopeasti metsä loppui ja ympärillä oli vain hienot maisemat. Monte Bar sijaitsee Luganon ja Bellinzonan laaksojen välissä ja täten noustessamme vasemmalla näkyi koko ajan kaukaisuudessa Lugano-järvi.

Radim ja Jan olivat kovassa kunnossa. Radim teki usein kymmenien kilometrien mittaisia maastopyörälenkkejä ja Jan juoksi pitkiä juoksumatkoja. He olivat yhdessä myös saaneet houkuteltua suuren osan vaihtareista kiipeilykurssille. Jäin auttamatta peränpitäjäksi, mutta se oli hyvä tekosyy pysähdellä kuvaamaan. Reissua oli venytetty pitkälle alkukesään, koska 1800 metrin korkeudessa olevalla huipulla oli pitkään lunta. Lunta siellä oli vieläkin vähän, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Radim pääsi pyöräyttämään lumiukonkin. Huipulla lämpötila oli vain hivenen yli kymmenen astetta, joten taukotakki tuli tarpeeseen.

Reilun 700 metrin nousun jälkeen laskeuduimme 1300 metriä aina Tessereten kylään ja takaisin bussiin. Laskeutuminen kulki jälleen hienoa reittiä vuorenharjannetta pitkin ja pitkän aikaa oikealla näkyi Locarno ja Lago Maggiore -järvi samalla kun Lugano koristi yhä vasenta puolta. Suoraan edestä bongasimme Monte Tamaron, jonka rinteille on rakennettu jonkinlainen koko perheen seikkailukeskus. Reittimme kulki myös jälleen yhden ristin, Motto della Crocen, kautta. Kaiken kaikkian Monte Barin reitti oli paras polku mitä vaihtoaikana kerkesin tallaamaan.

Näiden lisäksi tein pienempiä patikointeja siellä täällä, mutta nämä kaksi jäivät parhaiten mieleen. Patikointi-intoa olisi riittänyt enemmänkin, mutta kokeet tulivat tielle ja aikaa ei enää ollut. Kesäkuun alussa koko Lugano hiljeni, kun kaikki vaihtarit olivat ennakkotiedoista poiketen nenät kiinni kirjoissa.