perjantai 23. toukokuuta 2014

Informazioni turistiche


Ticinon kantonissa Valle Verzasca on paikka, mikä on pakko nähdä. Isäni tuli puolisonsa kanssa käymään ja Verzascan laakson olin säästänyt heille. En ollut sitä itse vielä nähnyt, mutta kaikki olivat siitä puhuneet. Pohjimmiltaan kyse on joesta, joka on kaivertanut itselleen väylän kallioon laakson pohjalle, samalla muovaten kalliosta mitä ihmeellisimpiä muotoja. Joen varrella on keskiaikainen maanviljelijöiden epäkäytännöllisen oloinen silta, Ponte dei salti, ja joki päättyy patojärveen yhden Euroopan korkeimpiin kuuluvan padon kylkeen. 220 metriä korkea pato tuli tunnetuksi 007 Goldeneye -elokuvan alkukohtauksesta.


Menimme paikan päälle vuokra-autolla, jolloin pääsin kokemaan ensimmäistä kertaa Sveitsiä autolla. Kuvittelin homman vähän paremmaksi, mutta ilman maksullisia moottoriteitä matka ei etene mihinkään. 20 kilometrin matka ei ole mikään Jyväskylä-Tikkakoski –rykäisy: puolen kilometrin välein tulee liikenneympyrä ja liikennettä riittää aina, vaikka pahimmillaan se on iltapäivisin kun italialaiset palaavat kotiinsa.


Pääsimme kuitenkin perille. Ensin pysähdyimme padolle ja sen jälkeen jatkoimme jokea ylös Lavertezzoon, jossa sijaitsee tuo kuuluisa silta. Jos paikalla haluaa enemmän patikoida, niin joen yläjuoksulle kannattaa ottaa bussi ja tallata sitten joen vartta pitkin alas aina Lago Maggiore -järvelle asti. Me menimme autolla sopivalle paikalle ja teimme siitä pienen lenkin joen ympäristössä. Paikka on aivan täydellinen aurinkoisen ja lämpimän päivän piknikkiin. Eväät messiin ja kallioille lepäämään. Joen vesi on uskomattoman kirkasta ja syvän turkoosia. Ympäröivät vuoristomaisemat vielä kehystävät näkymän loistavasti.


Tehokkaana turistioppaana en päästänyt pariskuntaa lepäämään lomallaan ja toisena kohteena oli jälleen Bellinzona. Tällä kertaa keli oli vähän harmaampi, mutta toisessa pienemmistä linnoista oli avattu melko huikaiseva linnan torniin rakennettu museo ja toisessa oli avattu sarjakuvanäyttely. Ostimme Castelgrandesta sarjaliput, joilla pääsi kaikkiin linnoihin sekä erääseen palatsiin kaupungin laidalla. Palatsi itsessään oli hieno, mutta se oli täytetty jonkin venäläisen tusinataiteilijan töillä sveitsiläisten ja venäläisten pitkää ystävyyssuhdetta kunnioittamaan (?).


Vierailulle sattui yksi sateisempikin päivä, joten lähdimme Ticinolaiseen ”shoppailuparatiisiin” Mendrision FoxTowniin. Se on ilmeisesti Keski-Euroopan suurimpia outlet-tavarataloja; 160 eri merkin outlet-liikettä saman katon alla. Tuotteet eivät olleet pelkästään vaatteita vaan myös elektroniikka ja muuta tilpehööriä. 160 liikkeen lisäksi tavaratalossa tuntui olevan saman verran parkkihalleja ja kaikki olivat yhtä täynnä. Kiersimme pitkään muiden parkkipaikkaa etsivien letkassa, kunnes saimme pikku-Puntomme parkkeerattua kyseenalaiselle paikalle kahden kerroksen väliin.


Hintataso ei ollut mitenkään erityisen alhainen. Merkit vaihtelivat laadukkaista luksusmerkkeihin ja houkuttelevia hintoja löytyi vasta kun outlet-hintaa oli alennettu reilusti.


Iskän ja Hilkan kanssa tuli nähtyä jonkin verran myös Italian puolta Lugano-järven rannasta Gandriasta eteenpäin ja sekin oli ihan näkemisen arvoista aluetta. Siellä on mukavia pikkukyliä rannan täydeltä upeissa maisemissa, kuinkas muuten. Lisäksi tämä aivan Luganon vieressä sijaitseva Italian puoli on hyvä vaihtoehto majoittumiseen, jos auto löytyy. Luganolaisen halvimman hotellihuoneen hinnalla saa Italian puolelta huoneen, jossa on parveke järvelle.

Tämä vierailu oli viimeinen varsinainen sukulaisten vierailu täällä Luganossa. Turistioppaan työt ovat jotakuinkin ohi, joskin Linda tulee vielä kesäkuun lopussa reissaamaan minun kanssa viikoksi. Nyt onkin päällimmäisenä mielessä kesäkuun 11. päivä alkavat kokeet, joihin olen lueskellut toukokuun alusta lähtien. En uskonut innostuvani liikaa opiskelemaan vaihdossa, mutta mielenkiintoiset kurssit ja typerä koesysteemi motivoivat näyttämään kaapin paikan. Vielä kuitenkin joitakin reissujakin teen ja Valle Verzascan maisemissa minua pisti patikkaitikka sen verran pahasti, että lähes joka viikko on tullut oltua uusien maisemien etsinnässä. Niistä tarinaa ensi kerralla.



sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Mamma mia

Luzernin keikasta kaksi päivää ja olin taas juna-asemalla. Tällä kertaa kuitenkin olin siellä vastassa äitiäni, joka tuli muutamaksi päiväksi ihmettelemään poikansa nykyistä elinympäristöä. Matka oli mennyt hyvin ja erityisen käteväksi osoittautui jälleen kerran Milano Malpensan ja Luganon väliä kulkeva bussi. Se on ehdottomasti helpoin ja edullisin yhteys Luganosta maailmalle. Uusi hotellituttavuuskin (Hotel Zurigo) sai hyväksynnän, kun hieman nyrpeän oloinen vastaanottohenkilö antoi yllättäen äitille heti kättelyssä ilmaiseksi paremman huoneen, ylimmästä kerroksesta ja parvekkeen kera.


Vierailuajankohtaan osui kolme koulupäivää, joten kokonaisia päiviä yhdessäoloon oli vain yksi. Valitsimme pääkohteeksemme Bellinzonan. Se on Ticinon kantonin pääkaupunki, joka on tunnettu sen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvista kolmesta linnasta.


Bellinzonan keskustassa oleva Castelgrande on nimensä mukaisesti linnoista suurin ja sen museossa pyörii mielenkiintoinen pätkä kaupungin ja linnojen historiasta. Castelgrande rakennettiin laakson pohjalla olevan kallionjärkäleen päälle; ensimmäiset kirjoitukset linnoituksista paikalla ajoittuvat noin 400 jKr. Linnoituksen sijainti on äärimmäisen strateginen. Se sijaitsee tärkeimpien alppireittien risteyksessä ja sen verran kapeassa kohdassa laaksoa, että laakso oli helppo sulkea liikenteeltä.


Bellinzonasta tuli suuri rahanlähde tullimaksujen takia ja se oli siksi haluttu kohde valtaajille. Hyökkäyksiä tuli pohjoisesta ja etelästä, ja 1500-luvulla se oli Milanolaisen Sforzan suvun hallussa. Milanolaisten käsissä Bellinzonan linnoitus kasvoi suurimpiin mittoihinsa vain tullakseen osittain tuhotuksi maavyöryssä.


Kaksi muuta linnaa sijaitsevat ylempänä rinteessä ja niihin kävely käy hyvästä päiväretkestä. Näiltä pienemmiltä linnoilta on hienot näkymät laaksoa pitkin aina Locarnoon ja Lago Maggiore -järvelle. Bellinzonan kaupunki on itsessään myös kaunis käppäilykohde. Harmi vain että vierailupäivämme oli sunnuntai, jolloin koko Sveitsi on kuollut ja kaupungissa on auki vain kaikista surkeimmat pizzaluukut ja kahvilantapaiset.


Muut päivät kuluivat kivasti Luganossa. Uusi mukava tuttavuus oli lounaspaikka Bistrot 61. Sen hintataso oli Luganoksi todella kelvollinen ja ruokakaan ei ollut hassumpaa. Onneksi satuimme myös hoksaamaan jo ulkoa olevasta kyltistä mielenkiintoiset annokset, koska ruokalistan tilalla oli tarjoilijan italiankielinen suullinen konekiväärilista.

Viimeisenä päivänä tyhjensimme pajatson mitä tulee täydellisen luganolaisen turistipäivän ohjelmaan. Päivä alkoi lounaalla Pasta e Pesto -ravintolassa. Sen liikeideana on, että ravintolassa ei ole tarjoilijoita, vaan ruoat haetaan luukulta itse. Sillä säästetään hinnoissa, jolloin meidän pasta-annoksen, viinilasin ja kahvin hinnaksi jäi ainoastaan 17 frangia (n. 14 euroa). Ruoka oli todella hyvää (löysimme vihdoin salsa di nocia, Marikalle terkut) ja paikka oli erittäin viihtyisä: modernisti hyvällä maulla sisustettu.


Mahat täynnä otimme paikallisjunan Caslanoon, Alprosen suklaatehtaan kotipaikkaan. Teimme päivän kannalta parhaan valintamme ottamalla päiväliput paikallisliikenteeseen, koska se on pidemmillä matkoilla samanhintainen kuin kaksi yhden suunnan lippua. Alprosen suklaatehtaalla on pieni suklaamuseo, jossa jälleen nyrpeä nainen ojentaa ensin sulassa suklaassa uitetut leipätikut kouraan ja sen jälkeen pääsee ihailemaan vanhoja suklaa-automaatteja ja tekemään kierroksen tehtaassakin. Pandaan verrattuna Alprosen tehdas oli pienempi ja hieman uudempi. Muutamia samoja koneita näkyi siellä täällä.

Museosta ainut uloskäynti oli tehtaanmyymälän kautta. Tarjonnan helmi on suklaalla päällystetyt mantelit, joihin on vielä heitetty kaakaokerros päälle. Jos käyt liikkeessä, älä missaa näitä. Muuten hämmennystä herättivät erimerkkiset suklaat hyllyillä, joissa ei ollut merkintää valmistuspaikasta. Etenkin kun muun merkkisissä suklaissa oli UTZ ”reilun kaupan” -merkki, mutta Alprosen omilla logoilla olleissa suklaissa ei kestävästä kehityksestä ollut tietoakaan.

Reput täynnä suklaata aloimme miettiä, että äitin Lugano-vierailusta puuttuu enää jompi kumpi Luganon vuorista. Tarkistin kännykällä molempien köysiratojen aikataulut ja sveitsiläiseen tyyliin niiden kuskit menivät jo ennen iltakuutta tutimaan. Harmistuneena siitä ajatuksesta, että äitiltä jäisi näkemättä Luganon hienot vuoristomaisemat, aloin miettiä vaihtoehtoja. Yhtäkkiä välähti, että olin nähnyt bussin Monte Brèn rinteillä ja samalla, että meillä oli taskussa päiväliput Luganon ympäristön paikallisliikenteeseen. Raivokkaalla kännykkäsurfailulla yhdistelin meille reitin Luganon rautatieasemalta aina Brè:n kylään.


Matka Monte Brèlle oli onnistuneessa päivässä kirsikka kakun päällä. Bussimatka on mahdollisesti vielä köysirataakin hienompi: ilta-aurinko, paikallisten mielipuoliset lukaalit huikaisevissa maisemissa ja bussikuskin äärimmäinen ammattitaito pikkuruisella serpentiinitiellä. Brèn kylästä Monte Brè:n huipulle on kilometrin pituiset portaat, joiden aikana maisemat vain koko ajan paranevat. Näkymät Monte Brèltä Luganoon päin ovat vasta puolet vuoren viehätyksestä, toiseen suuntaan aukeaa lähes yhtä huikea maisema. Koko päivän reissamisen hinnaksi tuli 12,40 frangia, joten pelkän köysiradan 25 frangin hintaan verrattuna toteuttamamme päiväohjelma on erittäin suositeltava vaihtoehto.