È ancora nevicato ieri

Toinen päivä Luganossa avautui aivan erilaisena kuin ensimmäinen. Tullessani juna-asemalle satoi taivaan täydeltä räntää ja lämpötila oli yhden tai kaksi astetta plussan puolella. Tänään herättyäni huomasin suureksi ilokseni, että matalan majamme oli täyttänyt mahtava auringonpaiste. Tällä hetkellä kirjoitan tätä Luganon järven rannassa, jossa ihmiset nauttivat täysin siemauksin auringosta. Asumispalveluiden Patrizia kertoi sään heittelevän melko lailla ja viikonlopuksi Lugano näyttääkin siirtyvän Amazonin ilmastoon, ainakin sateen osalta.

 

Matka tänne sujui täysin suunnitellusti: lentokoneet olivat aikataulussa ja matkalaukut pysyivät tallessa. Milanon koneesta toivoin näkeväni Alpit, mutta surkean kelin takia lensimme pilven sisällä suuren osan matkasta. Maata näkyi vasta aivan laskeutumisen loppupuolella. Lentokentältä jatkoin bussilla Milanon rautatieasemalle ja vaikka olenkin Milanossa käynyt useasti, niin näky kyllä pysäytti. Mitä kauempana keskustasta kuljimme, sitä likaisempaa oli ja sitä huonommassa kunnossa rakennukset ja tiet olivat. Rautatieasemalla kimpussa olivat heti kaupustelijat ja kovan sateen takia päivän tuote oli sateenvarjo. Junan sisälle sen sijaan tuli erikoisia kerjäläisiä, jotka jättivät rahapyyntönsä lapulla matkustajien viereen. Ilmeisesti kuljettuaan junan päähän he lähtivät kulkemaan takaisin toiseen päähän keräten matkalla laput pois siinä toivossa, että joku haluaisi rahaa antaa. Sveitsin puolella en ole nähnyt yhtään kerjäläistä tai kaupustelijaa. Ehkä täällä on kaikilla jo tarpeeksi rahaa.

Italian ja Sveitsin rajalla suoritettiin junan tarkastus. Paikallisten puheista päätellen tällaisia tarkastuksia ei aina tehdä, mutta nyt sellainen sattui junamme kohdalle. Junaan tuli ensin Italian tullimiehet, sitten Sveitsin tullimiehet ja lopuksi vielä Sveitsin poliisi. Satunnaisia laukkuja tarkastettiin ja kysymyksiä kyseltiin: kenen laukku mikäkin on, paljonko rahaa on matkassa, mihin on matkalla jne. Itseltäni kysyttiin vain laukuista, mutta niitä ei avattu. Vieressä istuvilta romaneilta avattiin kaikki laukut ja heidän henkilöllisyystodistusten aitoutta tarkasteltiin luupilla ja puhelinsoitolla.

Luganon asemalta olin suunnitellut käveleväni yliopistolle, josta hain avaimet kämppään. Matkaa oli Google Mapsin mukaan vain reilu kilometri. En kuitenkaan ollut ajatellut eksyväni, niin kuin lopulta tapahtui. Kävelin asemalta yhden korttelin verran liian pitkälle ylämäkeen ja päädyin väärälle tielle. Virheen huomattuani minun piti kiirehtiä pientä serpentiinitietä alas. Kello lähestyi neljää, johon asti Patrizia oli sanonut olevansa toimistollaan. Pistin kunnolla juoksuksi laukkujen kanssa räntäsateessa ja saavuin kahta minuuttia vaille neljän asumispalveluiden toimistolle. Kirjoitin hiestä ja rännästä märkänä sopimukset, sain avaimet, hengähdin ja lähdin asunnolle.

Asunto ei ole mitään luksusta. Siinä on kaksi makuuhuonetta joista toisessa on kerrossänky kahdelle ja toisessa kaksi tavallista sänkyä. Lisäksi löytyy keittokomero, olohuone ja parveke. Huonekalut ovat kaikki vanhoja kirpparilöytöjä, samoin kuin keittiöstä löytyvät astiat. Onneksi pääsin kuitenkin huoneeseen, jossa on kaksi erillistä sänkyä. Vanhan patjan lisäksi löysin komerosta jonkinlaisen täkin, mutta tyynyä ei ollut ja se piti käydä ostamassa, asumispalveluiden piikkiin kuitenkin. Kun erittäin mukavat kämppäkaverit vielä jakoivat kanssani jonkin tuntemattoman naapurin lähiverkon salasanan, niin sain yhteyden myös ulkomaailmaan toimimaan. Pikkuhiljaa tänne kotiutuu ja viime yön nukuin kuin tukki.

Tämän päivän olen vain dallaillut ympäriinsä ja ihmetellyt paikkoja. Kaikkialla on siistiä, koska joka nurkalta löytyy joku tyyppi hoitamassa viheralueita, lakaisemassa katuja tms. Ihmiset ovat iloisia ja ajelevat ympäriinsä hienoilla autoilla. Monessa paikassa olen maksellut ihan suomalaisella Visa Electronilla, vaikka kukaan ei ole siitä koskaan kuullutkaan. Turha edes kysyä käykö se, vaan vain kokeilla, kuten paikallisen Anttilan myyjä opasti.