Optimaalista lukuasentoa etsimässä parvekkeella |
Jäimme pellavatukkaisen
matkaajamme tarinassa siihen kohtaan, kun hän oli löytänyt Sveitsin helmet
Geneve-järven rannalta ja palannut takaisin koulukirjojen (lue: tulosteiden) pariin.
Siinä päntätessä ne kuumat kesäpäivät pitkälti menikin, jos mukaan ei lasketa
yhtä päivää, jolloin menin tapaamaan hyvää lapsuudenystävääni Torinoon.
Olimme Riccardon kanssa Italian
kouluaikoina kuin paita ja peppu, tai ehkä pikemminkin Pekka ja Pätkä
kokoeromme johdosta. Italiassa kavereiden kanssa hengailu oli lapsena vaikeaa,
koska oli mafiaa ja ties mitä pelonkylväjää. Vanhemmat talutti kouluun vaikka asuttiin koulua
vastapäätä. Koulun ulkopuoliset tapaamiset kavereiden kanssa oli pitkällisen järjestelyn tulosta, ei mitään ovikellon pimpottamista ja: "Voiko Olli olla?" Kaiken lisäksi Riccardo asui parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Silti tehtiin
paljon kaikenlaista ja jonkinlainen erityinen side meidän välille jäi.
Mummonaikaiset kirjeet tulivat kuitenkin
minun ja Riccardon väliin, kun muutimme perheen kanssa takaisin Suomeen. Olin liian laiska
kirjoittamaan paperille ja näpräämään postimerkkien kanssa. Pari kertaa
Riccardo taisi soittaa, mutta siihen yhteydenpito jäi. Onneksi myöhemmin tuli
Facebook. Olen aina ollut hyvä istumaan tietokoneella. Sovittiin, että pitää
tavata minun vaihtoaikana.
Torino |
Torinon asemalla alkoi vähän
jännittää, mutta se osoittautui turhaksi. Jatkoimme Riccardon kanssa siitä
mihin jäimme melkein 15 vuotta aiemmin. Kiersimme Torinoa jalan ja autolla, ja
puhuttiin siitä missä mennään ja missä muut menee. Asuimme aikoinaan niin
lähellä Torinoa, että suhtautumiseni siihen on jotenkin arkisempi, mutta
Torinokin on jokaisen italialaisen kaupungin tavoin täynnä historiaa. Mole
Antonelliana -torni pitää sisällään maailman korkeimman museon, Italian
kansallisen elokuvamuseon. Supergan kukkulan päällä kaupunkia varjostaa samanniminen
basilika (ei se mauste, vaan kirkko). Painavan tästä varjosta tekee vuoden 1949
lento-onnettomuus, jossa Torinon jalkapallojoukkuetta kuljettanut lentokone
paiskautui kukkulan rinteeseen rikkoen osan kirkon muurista. Joukkue koostui lähes täysin
Italian maajoukkuepelaajista ja se oli voittanut viisi edellistä Italian mestaruutta.
Nähtävyyksien jälkeen kävimme
vielä kokemassa kuinka pikaruoka tehdään oikein. Kaikki Mac Bunin ("hyvä
Mac" Piemonten murteella) käyttämät ainesosat on maakunnassa luonnollisin
menetelmin tuotettuja. Ruoka pakataan joko kierrätettyihin tai sataprosenttisesti
maatuviin astioihin ja hintakin on sama kuin McDonald'sissa. Paikka oli niin
ylpeä piemontelaisuudestaan, että kaiken sen murteen keskellä en ymmärtänyt ruokalistasta mitään. Tulin kassalle Riccardon jälkeen ja sanoin "sama".
Se oli loistava valinta. Ruoka tuotti täyden mahan lisäksi paremman mielen kuin
minkään tehoketjun tuotos.
Torinosta palatessakaan Italian
junat eivät lakanneet yllättämästä. Loppumatkasta istuin junassa kupla otsassa.
Olin säästellyt vessakäyntiä viimehetkiin, koska tiesin, että tupaten täynnä olevassa, viimeisessä ihmisten aikaan Sveitsin rajan ylittävässä seutujunassa omat
tarpeet voi unohtaa. Rynnistin vessaan ennen junan saapumista päätepysäkille.
Ängin sankkakatkuiseen graffititaiteen täyttämään koppiin ja tönäisi oven
kiinni. Se vaati erikoisen paljon voimaa ja tajusin välittömästi miksi: oven
lukon vastakappale oli vääntynyt mutkalle ovea kohti niin, että se ei enää auennut kahvaa painamalla. Luultavasti joku moderni
köyhän miehen Butch Cassidy oli joskus piileskellyt konnarilta vessassa ja
vessan ovi oli jouduttu väkisin vääntämään auki. Kuka ties, mutta minä olin jumissa.
Aloin miettimään mitä työkaluja minulla on matkassa ja hyvin nopeasti tajusin ainoan oljenkorteni, kirkumisen lisäksi, tulevan Sveitsistä. Se ei ollut punainen eikä
siinä ollut Sveitsin lippua tai hammastikkua. Oljenkorteni näytti hyvin paljon
solukämppäni avaimelta, mutta oli sveitsiläiseen tapaan tehty kestämään
ydintuhon. Otin tiukan otteen avaimesta, survaisin sen lukon vastakappaletta
vasten ja aloin nojailemaan koko painollani. Sain kammettua oven auki - ja
hoidettua asiani. Välikohtaus toi mieleeni yhden kerran kun näin hissiin
juuttuneen miehen Milanon juna-asemalla. Kuinkahan paljon ihmisiä on vain
jumissa jossain päin Italiaa?
Kokeet tulivat ennen pitkää eteen
ja kaksi niistä menikin kiitettävästi. Välikokeessa pikajunan lailla ylitseni
jyrännyt Derivatives-kurssi sen sijaan ei helpottunut loppukokeessakaan. Tein
koetta syvässä transsissa kaksi tuntia ja lopulta jäin yhden arvosanan päähän
läpipääsystä (5/10). Pyysin professorilta jotain lisätehtäviä, että saisin kurssin
läpi, mutta "se ei ole mahdollista." Yhteenvetona voisi sanoa, että
kurssit oli opettavaisia, mutta toteutukseltaan hyvin eritasoisia.
Taloustieteellisen tiedekunnan dekaanin François Degeorgen Corporate Banking -kurssi
olisi jo itsessään ollut Luganoon matkustamisen arvoinen.
Kokeiden jälkeen kävin
testaamassa Luganon Lidon, ulkouimalan. Kesäksi 50 metrin altaasta otetaan kupu
pois ja viereisellä nurtsilla viettää kivasti koko päivän kesäisen. Yliopiston
opiskelijoita rokotetaan lipusta vain kolme frangia, eli puolikkaan jäden
verran. Samalla vaivalla voi käydä viereisellä rannalla testaamassa
Lugano-järven vettä. Järvikokemus ei tosin ollut hohdokas. Ei sen takia että
järvessä olisi pyörteitä, jotka vetävät pinnan alle, niin kuin järviuintiskeptikko Matteo sanoisi. Sen sijaan uima-alue oli rajattu niin, että syvimmillään vettä
oli vyötärölle. Lisäksi auringossa kirkkaana kimaltelevan uima-altaan
klooriveden jälkeen järvi näytti epähohdokkaan roskaiselle.
Kesäkuiset jalkapallon MM-kisat saivat
Sveitsin aivan sekaisin. Maajoukkuepelaajia oli joka firman mainoksissa ja
Luganon kaupunki oli päättänyt urheilujuhlan kunniaksi pystyttää keskustorille
jättiskriinin koko kisojen ajaksi; kaikki ottelut näytettiin ilmaiseksi koko kansalle. Pienempien maiden
pelatessa torille pystytetyn katselukatoksen alle oli vedetty tuolirivit, mutta
kuumimmissa otteluissa matsia kuikuiltiin seisaaltaan. Ja jengiä kyllä tuli
paikalle. Itse asiassa edes matkalla torille ei tarvinnut jäädä paitsi
ottelutapahtumista, jos olikin vähän myöhässä aloituksesta: jokaisen baarin terassille oli
raahattu telkkari, ettei vaan kukaan vahingossa jäisi paitsi sekunnistakaan. Vaihtareiden
kansallisuuskoostumuksen ymmärtäen suuria tunteita syntyi, kun Italia ja
Espanja konttasivat ja lopulta tippuivat jatkosta. Luganon monikulttuurisuus
tuli muutenkin esille otteluiden aikana, kun tosifanin täysvarustukseen
sonnustautuneita kannattajia löytyi muun muassa Norsunluurannikolle ja Costa
Ricalle.
Tenttikausi päättyi kaikilla vähän
eri aikoihin ja jotkut alkoivat lähtemään joko kotia kohti, tai muihin
seikkailuihin. Parin italialaisen ja tsekkiläisen kanssa oli haaveiltu retkestä
Toblerone-vuori Matterhornille. Kesän puolessavälissäkin näytti kuitenkin vielä
siltä, että alhaisemmillakin poluilla saattaisi olla vähän lumisohjoa ja aikaakin
oli kaikilla vähän vaihtelevasti, joten tämäkin reissu jäi tekemättä. Aikaa oli
kuitenkin vielä yhdelle yhteiselle juhlalle, johon kaikki toivat omatekemiään
herkkuja. Itse virittelin vähän viimetinkaan suomalaista mustikkapiirakkaa,
mutta laiskuuttani päädyin käyttämään valmistaikinaa ja sehän ei toiminut. Tulokseksi
tullut mustikkalätty kelpasi kuitenkin tsekkiläiselle Šimonille, jonka mielestä
se oli maailman parasta mustikkapiirakkaa. Tattis.
Saman viikonlopun sunnuntaina
lensi vielä Linda Milanoon. Aikeenamme oli viettää muutama päivä Luganossa,
luovuttaa kämppä ja ajella Toscanan aurinkoon loppuviikoksi. Vuokrasimme auton
Malpensan kentältä ja nettihän on täynnä kauhutarinoita autonvuokrauksesta
erityisesti Italian lentokentiltä. Valitsimme vuokrafirmaksi suhteellisen
luotettavassa maineessa olevan Aviksen, mutta sotavarusteet sai silti pukea päälle
heti tiskillä. Olimme varanneet Fiat 500 vastaavan auton ja yrmeä
asiakaspalvelija yritti tarjota meille Smartia. Selitin hänelle, että Smart ei
ole saman kokoluokan auto kuin Fiat 500. Fiat 500 on jo pieni auto, mutta Smart
on siitä vielä lähes puolet pienempi. Sitten meille tarjottiin tietenkin isomman
kokoluokan autoa lisähintaan, johon en ollut vieläkään tyytyväinen, koska
olimme varanneet pienemmän kokoluokan auton hyvissä ajoin lukkoonlyötyyn
hintaan. Pienen väännön jälkeen asiakaspalvelija kysyi kollegaltaan, että onko
isompi auto pienen hinnalla ok. No sehän passasi, mutta papereiden tulostelun
jälkeen hintaa oli kuitenkin vielä parisataa euroa liikaa. Pyysin neitiä
selvittämään minulle mistä lisäpalveluista tuo hinta oli sellaisiin lukemiin
pompsahtanut ja ruksimaan turhat täytteet veks.
Kun kaiken säädön jälkeen pääsimme tien päälle viisiovisella Lancia Ypsilonilla, kaikki sujui oikein
mallikkaasti. Auto antaa tuntuvaa vapautta matkusteluun, eikä se liikenne lopulta niin
ihmeellistä ollut Italiassa tai Sveitsissä. Italiassa vain pitää rentoutua ja
soljua sekavan liikenteen seassa muiden mukana. Kannattaa varoa myös Vespoja
kuolleessa kulmassa ja kaupunkien historiallisten keskustojen ajokieltoalueita.
Sveitsissä täytyy pitää toinen silmä nopeusmittarissa ja toinen lähestyvissä
suojateissä, koska sakot ovat tuntuvia ja jalankulkijat etuajo-oikeuksiinsa
tottuneita. Niin ja tietenkin autoa Malpensan lentokentälle palauttaessa
luotettavan bensa-aseman löytämisen kanssa voin vain toivottaa onnea.
Lindan kanssa kierrettiin Luganossa vielä iskän ja Hilkan kanssa nähty Valle Verzasca ja äitin kanssa
koettu suklaatehdas. Iltaisin mentiin tietenkin jalkapalloa katsomaan. Kaksi
huolta olivat kuitenkin mielessä: auton parkkeeraaminen Luganossa ja asunnon
lopputarkastus. Parkkiongelmaan oli lopulta yksinkertainen ratkaisu, joka
olkoon ohjeena muillekin Luganoon autolla saapuville: jalkapallostadionilla on
ilmaisia paikkoja vuorokauden ympäri. Auton voi unohtaa sinne ja käyttää hyvin toimivaa bussiverkkoa tai vaan pistää räpylää toisen eteen. Luultavasti pelipäivinä tilanne olisi
ollut toinen, mutta onneksi oli off-season. Toinen huoli ei mennyt yhtä
helposti pois. Vaihtareiden asumukselta, Usihomelta, oli tullut huolestuttavaa
tietoa yhden singaporelaisen lähdöstä. Vaihtari oli sopinut kämpän lopputarkastuksen
tietylle päivälle ja kellonajalle. Tarkastukseen kuuluu oman huoneen lisäksi
yhteiset alueet, joiden siisteys tarkastetaan. Patrizian rynniessä paikalle
lounasaikaan asuntolan keittiö oli kas kummaa likainen ja tarkastus ei mennyt
läpi. Singaporelaisen vuokratakuu pidätettiin siihen asti kunnes seuraavassa
tarkastuksessa yhteiset tilat olisivat siistit.
Asuntolalta kantautuneet
huolestuttavat uutiset yhdistettynä kokemuksiini asuinpalveluiden Patrizian toimintamalleista saivat miettimään, että näenkö enää koskaan minun viisi kuukautta aikaisemmin
naiselle luovuttamaani setelinippua (-50 frangia hallintokuluja). Oli aika
organisoitua. Pahin sottapytty, Matteo, lähti onneksi lomailemaan Ranskaan,
joten siitä ei tarvinnut huolehtia. Giuseppe taas ei asunut koko asunnolla. Felipelle
taas sanoin, että minä siivoan, koska kyseessä oli minun avaimenluovutus.
Pyysin häntä ainoastaan siivoamaan omat jälkensä ekstratunnollisesti yhden
vuorokauden ajan.
Ensin kaikki tavarat
matkalaukkuun. Painosyistä minun piti luopua yhdestä rakkaastani. Käyttämäni
käsimatkatavaralaukku, rahanvihreä, Italiassa jonkin lehden tilauslahjana 15 vuotta
sitten saatu Töölö-merkkinen matkalaukku, oli kokenut kovia Venetsiassa. Sen
vetoketju ei ollut toiminut kunnolla ainakaan viiteen vuoteen, mutta nyt sen
vetokahva oli myös irronnut toiselta puolelta. Vielä viimeinen kuva raadosta
roskalaatikossa ja hyvästit. Käsimatkatavaroille otin käyttööni repun ja tunsin
oloni tyhmäksi, kun en ollut tätä älynnyt aiemmin.
Hyvästi |
Pakkauksen jälkeen Linda pääosin
ihmetteli vierestä, kun mielipuolisena kolusin kämpän lattiasta kattoon.
Välillä annoin Lindankin tarttua rättiin. Lopulta piti vain luovuttaa ja tyytyä
lopputulokseen - ja jatkaa vielä seuraavana aamuna ennen Patrizian saapumista.
Jännittyneenä seurasin tarkastuksen etenemistä: huokaisin helpotuksesta kohtien
kohdalla joihin olin kiinnittänyt erityishuomiota ja kangistuin kauhusta, kun
keittiön lasioven lasin karmista löytyi paksu kerros pölyä. Lopulta Patrizia kuitenkin pysähtyi olohuoneen pöydän päähän (naapurin langattoman verkon parhaaseen kuuluvuuskohtaan)
ja avasi mapin, josta hän otti esiin kaipaamani nipun kahisevaa. Opiskelijavaihto
Luganossa oli ohi.
Jos nyt sitten hetken harrastaisi
sitä alussa luvattua menneen reflektointia. Heti Luganosta palattua oli aika
tyhjä olo ja nopeasti kokemus alkoi tuntumaan kaukaiselta. Päällimmäisenä mieleen
ovat jääneet lukuisat ihmiset joihin tutustuin, kuten kaikki kolkat väliltä
Norja-Marokko kolunnut "singaporelaismafia" tai Giuseppe: harvinaislaatuinen
italialaismies, joka ymmärsi englanninkielen merkityksen, vaikka ei osannut sitä sanaakaan saapuessaan kaupunkiin. Kämppikseni Felipen
kanssa jaoimme tietoutta omista kotimaistamme ja opin, että Kolumbiassa ei
olekaan niin kuuma kuin ajattelin: pääkaupunki Bogotá sijaitsee melkein kolmen kilometrin
korkeudessa! Ja toinen kämppis Wahed perusti oman IT-startupin kevään aikana.
Silloin kun afganistanilainen Wahed ei tehnyt töitä, hän usein jutteli
albanialaisen vaimonsa kanssa - italiaksi. Kämpän juniori, Matteo, on nyt
päässyt haluamaansa Geneven yliopistoon ja täten lähemmäs Ranskaa, jota hän pitää täysin ylivertaisena maana muihin verrattuna.
Illallistajia Luccan muurilla |
Ihmeellisiä ihmiskohtaamisia
tapahtui ihan kaupoissa ja kadullakin. Migrosin turkkilaisen miesmyyjän kanssa
tuli aina tovin verran juteltua milloin mistäkin urheilulajista. Toisessa ruokakaupassa taas keskustelu laajeni Suomen ja
Sveitsin kulttuurien vertailuun, kun heikkonäköinen vanhempi herrasmies kysyi
apua hunajapurkin pienen präntin kanssa. Ei kuulemma saanut olla amerikkalaista
hunajaa, koska siellä mehiläisille syötetään sokeria, joka tekee hunajasta
äklömakeaa. Monte Boglialta laskeutuessa jutustelin Bernistä Luganossa lomalla
olevan miehen, joka kertoi, että pääkaupunkilaisenakaan hänellä ei olisi
koskaan varaa asua Luganossa, josta syystä hän tyytyy vain lomailuun. Kerran taas jokin
nainen nykäisi yliopiston lähellä hihasta, osoitti taivaalle ja kysyi jotenkin
näin, että: "Mikä toi o?" Siinä sitten ihmeteltiin hyvän hetkisen
ajan, kun taivaalla toden totta leijaili useampi paperilyhty.
Ensiapuryhmä (?) kuvasi Guinnessin maailmanennätysyritystä Luccassa |
Pääosin opiskeluvaihto oli
kuitenkin sosiaalinen ja kulttuurillinen kokeilu. En ole varsinaisesti mikään
hylkiö normaalistikaan, vaikka arvostan yksinäisyyttä, mutta vaihdossa oli joka
päivä tekemisissä monen eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa. Monesti tuli
oltua mukavuusalueen ulkopuolella ja viihdyttyä siellä lopulta vallan mainiosti. Totta kai
myös kielitaitojen ja varmuuden kannalta oli aivan loistavaa, että päivät
pitkät tuli lörpöteltyä englanniksi ja italiaksi. Englanniksi puhetta pulppusi
ihan luonnostaan ja alunperin vähän ruosteisen italian kielen suhteen en
päästänyt itseäni helpolla: vaikka kaiken maailman sveitsiläiset virastotädit
ja -sedät olisivatkin yllättävän mielellään palvelleet englanniksikin, pulputin
menemään italiaa, koska siihen oli mahdollisuus. Pointti on se, että vaihdossa
sosiaalista kontaktia tuli päivittäin eksponentiaalisesti enemmän kuin kotona
ja se oli laadultaan aivan erilaista. Se kasvatta ja antaa näkökulmia. Tunnen
olevani jälleen vähän avoimempi, sosiaalisempi ja itsevarmempi.
Vaihtoaika ei toisaalta ainakaan
lisännyt hinkua ulkomaille. Totta kai meininki on aivan erilaista kuin täällä
metsän keskellä, kun on korkeammat mäet, enemmän ihmisiä ja kokonaisia
kaupunkeja suljetaan pelkästään viikon kestävien karnevaalibileiden takia. Kuitenkin muiden suurin
ihmetyksen aihe Suomesta oli, kuinka meille maksetaan opiskelusta, kun muualla
maksetaan opiskellakseen. Monet asiat ovat paremmin meillä kuin muilla.
Sen verran on tullut tarinoitua, että jätän loput muistelot tästä Italian matkasta pitkin tekstiä ripoteltujen kuvien varaan.
Kaikki vaihtoajan kuvat täältä näin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti